|
|
|
1. Kristillinen nykymusiikki, puolesta vai vastaan? 2. Voivatko samat asiat olla hengellisessä ja maallisessa käytössä? 3. Onko kristillinen nykymusiikki itsessään epäpyhä polttouhri Herran alttarilla? 4. Onko populaarimusiikki epätervellistä? 5. Nyt on kaikki hyvin! Vai onko sittekään? 6. Täyttääkö musiikki ns. raamatulliset tyylikriteerit? 7. Pahentaako nimi miestä? 8. Mitä ajatella maallisesta musiikista? 9. Kuka kelpaa soittamaan kristillistä nykymusiikkia? 10. Esikuva vai epäjumala? 11. Miten toimia kristillisen nykymusiikin kanssa tänä päivänä? 12. Lähteitä ja lukemista 1. KRISTILLINEN NYKYMUSIIKKI, PUOLESTA VAI VASTAAN? "Uskaltaako tähän tulenarkaan kysymykseen edes puuttua? Jos uskaltaa sanoa rockista jotakin kielteistä, leimataan mesotsooisen kauden fossiiliksi, jos myönteistä, heittävät vanhemmat kristityt virsikirjalla. Näistä uhkatekijöistä huolimatta täytyy asiasta jotakin sanoa, onhan kyse olennaisesta piirteestä nuorten maailmassa." (Mikko Aalto, Tulkoon elämä, Uusi tie 1982) Tunnen olevani tässä kysymyksessä eräänlainen väliinputoaja. Tunnen suurta ahdistusta ja turhautuneisuutta kun näen miten vääristyneesti musiikkia on nykyään käytetty kristillisissä piireissä. Kristillisestä nykymusiikista, jonka tehtävänä tulisi olla julistaa seurakunnan evankeliumia niille jotka eivät ehkä muuten malttaisi pysähtyä kuuntelemaan, onkin tullut uskoville suunnattua viihdettä, jossa varsinainen julistus on pahimmillaan jätetty elämäkeskeisyyden varjoon. Olen myös viimevuosina alkanut tuntea yhä vain enemmän ja enemmän vastenmielisyyttä ns. kristillistä showta kohtaan. Aivan yhtä turhautuneeksi minut saa kuitenkin myös se miten kaikki kristillinen nykymusiikki leimataan automaattisesti Saatanan työksi vain siksi, että musiikissa sattuu olemaan mukana hieman rajumpa menoa tai että maailman ihmiset arvostavat samantyylistä musiikkia. Minusta on myös turhauttavaa katsella miten jotkut kristillisen nykymusiikin tuomitsijat yrittävät esiintyä jonkinlaisina musiikin asiantuntijoina musiikillisten tietojen ollessa parhaimmillaan sitä miten levy laitetaan soittimeen. Vaikka en itsekään hyväksy aivan kaikenlaista musiikkia mitä kristilliseksi mainostetaan, en ole törmännyt vielä yhtäkään sellaiseen ns. tavanomaista populaarimusiikkia vastaan esitettyyn syytökseen, jossa käytettävät raamatunkohdat olisi liitetty oikeaan asiayhteyteensä. Kirjoitan tämän kirjoituksen nykymusiikin ystävänä sekä Jeesusta seuraavana musiikintekijänä. Aiemmin olin pohtinut näitä asioita kaksioisaisessa kirjoituksessa nimeltä Musiikista ja kristillisestä nuorisokulttuurista. Ensimmäisessä osassa esitin suoraa kritiikkiä kristillistä nuorisokulttuuria kohtaan, toisessa taas toin esiin sen miksi minun ei tarvitse tuomita kaikkea populaarimusiikkia saatanalliseksi. Koin kuitenkin, että asiaa olisi parempi käsitellä yhtenä kokonaisuutena ja vältellä henkilökohtaisuuksia niin paljon kuin mahdollista. Tosin nyt vuonna 2020 moni asia kristillisen nykymusiikin kentällä on muuttunut siitä mitä se oli 2000-luvun alussa, ja lisäksi minulle on avautunut aivan uudella tavalla näky raamatullisesta seurakuntamallista, mikä on aivan erilainen mitä nykyaikaisen organisaatioseurakunnat isoine massakokouksineen, joten siksi olenkin pyrkinyt hieman päivittämään tätä kirjoitusta. Tiedän että tämä kirjoitus ei tule kaikkia miellyttämään ja monet eri koulukuntia edustavat Jeesuksen seuraajat asettautuvat tässä kysymyksessä marttyyriasemaan puolin ja toisin. Jotkut (eivät kaikki) kristillisen nykymusiikin tuomitsijat saattavat pitää minua eksyneenä luopiona, joka omaatuntoaan paaduttaen muka tekee heistä pilkkaa torjuen Jumalan sanan, vain koska olen heidän kanssaan eri mieltä ja kyseenalaistan heidän opetuksiansa. Jotkut (eivät kaikki) latuja innolla aukovat kristilliset musiikkitahot puolestaan saattavat pitää minua ylimielisenä omanvanhurskauden harjoittajana, joka on jäänyt ajan kehityksestä pahasti jälkeen. Vaikka en halua olla loukkaukseksi kenellekään, ei minulla ole silti tarvetta yrittää miellyttää ketään saarnaamalla korvasyyhyyn, vaan tuoda esiin paitsi sitä vapautta mihin Jumala on minut johdattanut, myös niitä rajoja jotka Hän on rakkaudella asettanut, jotta vapaus myös pysyisi vapautena. Pahoittelen etukäteen mikäli turhautumiseni tulee liian voimakkaasti esiin, puolin ja toisin. Tämä on asia jossa minullakin olisi varmasti kasvamista Jeesuksen seuraajana, ja otankin mielelläni vastaan parannusehdotuksia siitä miten asiat voisi sanoa rakentavimmalla mahdollisella tavalla. Kunnioitan kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden oikeutta omiin näkemyksiinsä ja heidän joukostaan löytyy monia hienoja Jeesuksen seuraajia joilta olen saanut myös paljon hyvää ja joita erilaisista näkemyksistä huolimatta arvostan, ja joita jopa monessa suhteessa ymmärrän. Minulle ei ole sinänsä ongelma harjoittaa yhteyttä niiden kanssa, jotka eivät kristillistä nykymusiikkia ymmärrä ja jotka ovat asioista eri mieltä kanssani. Sen sijaan vilpillisyys, mikä valitettavasti on tyypillistä monien (ei kaikkien) kohtaamieni kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden keskuudessa, saattaa tulla yhteyden esteeksi. Tuon kirjoitukseni aikana esiin esimerkkejä siitä mitä tarkoitan. Toki vilpillisyys on yhteyden este yhtälailla niidenkin kohdalla, jotka eivät kristillistä nykymusiikkia tuomitse. Osa kristillisen nykymusiikin tuomitsijoista on elänyt ennen uskoontuloa musiikin kanssa synnissä tai sitten heidän kokemuksensa ovat muuten vain huonoja, ja nämä tekijät saattavat vääristää heidän opetuksiaan aiheesta, vaikka he sinänsä olisivatkin vilpittömiä. Myös sillä, millaisessa ympäristössä on kasvanut, voi olla oma osuutensa asiaan. Sen sijaan, että painaisimme heitä alas, tulee meidän ottaa heidät huomioon. Mutta mahdolliset menneisyyden traumat tai vilpittöminkään kristillistä nykymusiikkia vastaan tehty väärä tulkinta ei anna oikeutta siihen ristiriitaisuuteen, mitä monien kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden toiminnassa olen havainnut. Sen enempää kuin en viihdy sellaisissa kristillisinä tapahtumina markkinoiduissa konserteissa, joissa nuoret ja ehkä vähän vanhemmatkin palvovat idoleitaan musiikin ollessa se pääasia, en viihdy myöskään sellaisissa piireissä joissa ihmiskehitteiset säännöt määräävät miten kitaraa ja rumpuja saa soittaa ja miten ei. Vaikka voinkin yhtyä täysin sanontaan, että todellinen taide ei voi kukkia täydessä vapaudessaan, ovat kokemukseni raamatullisesta Hengen vapaudesta aivan jotain muuta kuin se mitä olen suurimmaksi osaksi havainnut sen niissä piireissä olevan, jossa kaikki sellainen on kiellettyä mitä Raamatussa ei erikseen käsketä tehdä, enkä anna manipuloida itseäni uskomaan itsestäni asioita jotka eivät pidä kohdallani paikkaansa. Kristillistä nykymusiikkia kutsutaan nykyään pitkälti gospelmusiikiksi. Tämä on käytännössä väärin, koska musiikkityylinä gospelmusiikki on kuitenkin Amerikan puuvillapelloilla syntynyttä mustaihoisten orjien hengellistä rytmimusiikkia, josta sitten blues, soul ja jazz sekä pop ja rock yms. ovat lähteneet kehittymään. Periaatteessa tämäkin on vain osatotuus, sillä sana gospel tarkoittaa evankeliumia ja pitää näinollen sisällään kaikenlaisen kristillisen ja siksi mielletyn musiikin. Olen huomannut myös että eri ihmisten käsitykset siitä mikä on rockmusiikkia ja mikä ei vaihtelee kovasti nykyaikana. Monet The Beatlesin ja The Beach Boysin iloisista ja harmoonisista kappaleista luokiteltiin 1960-luvun alkupuolella popiksi ja rockiksi sen mukaan miten nopeita ne olivat rytmiltään ja poljennoltaan, vaikka nykyisen mittapuun mukaan sen ajan rockkappaleetkin ovat suurimmaksi osaksi poppia tai ns. kevyttä rockia, kun taas ns. kunnon rockin ajatellaan nykyään olevan nimenomaan sellaista missä meno on agressiivista ja särkijöillä tehostettua (ja jollaiseen itsekin suhtaudun melko varauksellisesti). Jotkut taas pitävät kaikkea populaarimusiikkia rockmusiikkina riippumatta siitä onko kysymys sittekin jostain muusta populaarimusiikin tyylistä kuten reggaesta tai bluesista. Totuus on kuitenkin se, että esim. popin- ja ns. kevyen rockmusiikin rajaa on toisinaan mahdotonta määritellä, ja ratkaiseva merkitys on myös usein esittäjien yleisilmeellä. Siksi pyrinkin itse määrittelemään musiikin käsitteisiin hyvä ja huono musiikki, mikä ylittää kaikki musiikilliset genrerajat. Tätä näkemystä tuon tarkemmin esiin myöhemmin. Musiikista käytävissä keskusteluissa olen huomannut Jeesuksen seuraajien jakautuvan usein neljään osaan. Kaikki nämä neljä koulukuntaa eivät toki ole käsityksiltään täysin yhtenäisiä, eri ihmisillä voi varmasti olla käsityksilleen monia erilaisia perusteluja: Tiukemman koulukunnan tuomitsijoiden mielestä kaikki ns. moderni musiikki on automaattisesti pahaa ja mikään muu musiikki ei sovi kristilliseen käyttöön kuin virret ja yhteislaulut joko uruilla tai pianolla säestettynä, tietysti mukana voi joskus olla myös akustinen kitara ja jopa joitain rytmisoittimiakin, ei kuitenkaan nykyaikaista rumpusettiä. Näin ajattelevat ovat yleensä iäkkäämpiä ihmisiä ja joskus myös nuoriakin jotka ovat traumatisoituneet epäterveestä karismaattisuudesta tai sitten kasvaneet rytmimusiikkikielteisissä olosuhteissa. Tai sitten he saattavat olla amerikkalaisen King James Only-liikkeen jäseniä, jotka pitävät vuoden 1611 King James-raamatunkäännöstä maailman ainoana oikeana ja usein jopa erehtymättömänä raamatunkäännöksenä. Kyseisen liikkeen kannattajia on myös Suomessa, ja on ikävää että he tuhrivat tuon sinänsä hienon raamatunkäännöksen mainetta tekemällä siitä itselleen epäjumalan. Suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat ovat niitä, jotka kyllä julistavat pop- ja rockmusiikin tai esim. jazzin olevan Saatanasta lähtöisin mutta hyväksyvät kuitenkin ylistysmusiikin joka ei eroa nykyaikaisesta länsimaisesta viihdemusiikista millään tavalla. Pidän hyvin ristiriitaisina monia heidän tapojaan argumentoida, sillä yleensä he käyttävät lyömäaseina tuomitsemaansa musiikkia vastaan juuri niitä samoja argumentteja jotka kuitenkin pätevät yhtälailla myös heidän oman musiikkinsa kohdalla. On kaksinaamaista teeskentelyä, että tuomitaan populaarimusiikki siksi että ne ovat "maailmaa kosiskelevia", mutta samalla kuunnellaan ja suositaan esim. Petri Kososen tai Paul Wilburin ylistysmusiikkia, jotka kuulostavat aivan samanlaiselta kuin moni maailmassa yhtälailla arvostetusta kevyestä populaarimusiikista, ja jota monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat kritisoivat samoista syistä (itselläni ei missään tapauksessa ole mitään kyseisten herrojen musiikkia vastaan). Monet heistä vaativat, että hengellisen musiikin tulisi olla sellaista mikä ei edustaisi mitään musiikin tyylilajia, eli genreä. Sellainen on kuitenkin käytännössä täysin epärealistista, sillä sellaista musiikkia, mikä ei edustaisi mitään tyylilaija, ei ole olemassakaan. Monet heistä toimivat joko tietoisesti tai tiedostamattaan tämän vaatimuksen vastaisesti suosimalla ylistysmusiikkia, mikä on tyyliltään milloin esim. flamengoa, milloin esim. soulia. Kokonaan toista ääripäätä edustavat ne, joiden mielestä hengellisessä työssä voi käyttää aivan millaista musiikkia vain, koska onhan musiikki kokonaisuudessaan Jumalan luoma asia. He myös pyrkivät siihen että kristilliseltä rintamalta löytyisi mahdollisimman paljon erityylistä musiikkia niin nuorille kuin vanhoille, jokaiselle jotain. Kaikki he eivät välttämättä ajattele ehkä juuri noin, mutta tämän suuntaisesti kuitenkin. Itsekin edustin ensimmäisinä uskoontuloni jälkeisinä vuosina tätä koulukuntaa, mutta kasvettuani vähitellen uskossa aloin kuitenkin ymmärtää, että asia ei kuitenkaan ole ihan näin. Sekin tosin osattautui harhaluuloksi, että uruilla tai pianolla säestety yksinkertaiset virret ovat kristillistä musiikkia ja kaikki svengaava musiikki on maallista. Se ryhmä, jota itse edustan, ei opeta että mikään musiikkityyli olisi suoranaisesti saatanallinen tai epäpyhä itsessään, mutta ei kuitenkaan ole täysin sinisilmäinen kaikenlaista kristillisenä markkinoitua musiikkia ja musiikin käyttöä kohtaan, oli sanoma sitten miten hyvää tahansa. Tämäkin ryhmä sisältää näkemyseroja, mutta toisin kuin monet (eivät kaikki) kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiksi luokittelemani veljet ja sisaret, me yleensä kunnioitamme toistemme oikeuksia omiin näkemyksiimme emmekä aseta näkemyseroja yhteyden esteeksi. Uskon että evankeliumia voidaan julistaa myös musiikin välityksellä, ja että mukana voi olla rajuakin menoa silloin kun sanomakin on sitä. Mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että tarkoituksena ei millään tavalla tulisi olla maallisen populaarikulttuurin jäljittely viimeistä piirtoa myöten, ja että tässä kohtaa on usein menty harhaan. Tuon tätä näkemystäni esiin kirjoituksen edetessä. 2. VOIVATKO SAMAT ASIAT OLLA HENGELLISESSÄ JA MAALLISESSA KÄYTÖSSÄ? "Aikojen mittaan tapahtunutta musiikkikulttuurista muutosta kuvannee, että haitaria nimitettiin joskus pirunkeuhkoksi mikä lähinnä naurattaa tänään. Silti esimerkiksi nykyään niin puhtoseksi kuvattu klassinen musiikki edusti sekin varmaan monille aikansa kristityille aivan muuta kuin nyt." (Marcus Heinoja: Kristillinen usko nykyajassa, Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 1998) Kristillinen nuorisokulttuuri alkoi Suomessa kehittyä musiikillisesti vuonna 1966, jolloin Suomen (ja samalla ehkä koko maailman) pitkäaikaisin yhtäjaksoisesti toiminut kristillinen yhtye perustettiin Turussa. Yhtye soitti aluksi vanhoja hengellisiä lauluja rautakitaralankasovituksin ottaen ohjelmistoonsa myöhemmin myös omia kappaleita. Vaikka tuolloin elettiinkin jo 1960-luvun loppua, oli musiikki aikaansa jäljessä 5-10 vuotta. 1970-luvulla tultaessa Pro Fiden musiikki muuttui progressiiviseksi rockiksi Juha Kelan ollessa mukana, jolloin yhtye harppasi kerralla silloisen nykymusiikin valtaväylälle. 1980-luvun puolesta välistä lähtien kitarat ovat olleet taas hallitsevassa osassa. Yhtye on uransa aikana kokenut monia miehistövaihdoksia, yli 40 vuotta kestäneeseen uraan mahtuu jopa neljä täysin eri miehityksellä soittanutta kokoonpanoa. Yhtyeen näky on ollut aluasta lähtien evankeliumin julistaminen, ei enempää eikä vähempää. Jo ensimmäisinä vuosina heidän musiikkinsa, joka nykyään kuunneltuna kuulostaa suhteellisen kevyeltä, herätti vastustusta monissa Jeesuksen seuraajissa, jotka eivät olleet asiaan tottuneet. 1970-luvulla alkoi Suomeen vähitellen syntyä muitakin kristillistä nykymusiikkia soittavia yhtyeitä. Tarjonta oli 1980-luvulle asti kuitenkin melko vähäistä nykyiseen verrattuna. Tuolloin se oli jakautunut kolmeen selkeään osaan. Suomen ev.lut. kirkossa vaikkutti kaksi ryhmää: maailmanparantajat, joita edustivat mm. Jaakko Löytty, Jouko Mäki-Lohiluoma ja Pekka Ruuska, sekä herätyskristityt joihin lukeutuivat mm. Jukka Leppilampi ja Pro Fide. Herätyskristityt eivät katsoneet tuolloin kovinkaan hyvällä maailmanparantajia, koska kokivat heidän musiikkinsa lähinnä viihteellisenä. Kolmas ryhmittymä olivat lähinnä vapaissa suunnissa vaikuttaneet yhtyeet, joista tunnetuimmat lienevät 1970-luvulla toiminut Boanergers ja 1980-luvulla Lasse Heikkilän luotsaama Gospel Power. Myöhemmin 1990-luvulle tultaessa nämä ns. näkyihin keskittyneet raja-aidat olivat kristillisen nykymusiikin piireissä jo kaatuneet, sen sijaan tilalle olivat tulleet uudet, jotka jakoivat yhtyeitä lähinnä sen mukaan minkä tyylistä musiikkia he soittivat, oli näky sitten mikä tahansa. Vaikka sellaisiakin yhtyeitä, joilla oli selkeä evankelioimisen näky, oli toki edelleen ja on nykyäänkin, saattoi joissain yhtyeissä soittaa jäseniä joilla kaikilla saattoi olla täysin erilainen näky. Mukaan alkoi tulla musiikkia laidasta laitaan sekä enemmän ja enemmän erilaista ajattelua siitä mitä kristillinen nykymusiikki olisi. Toisille se oli edelleen evankeliumin julistamista, mutta jotkut alkoivat selvästi pitää sitä jonkinlaisena ponnahduslautana maailman estraadeille. Vuosituhannen vaihteessa syntyi pääasiassa kevyttä rockimusiikkia jäljittelevä ylistysmusiikkikulttuuri. Tässä vaiheessa kristillisen nykymusiikin tuomitsijat alkoivat jakautua näkyvimmin suvaitsevamman ja tiukemman koulukunnan edustajiin. Kristillisen nykymusiikin ensimmäisinä vuosikymmeninä tällaisesta jaosta ei ollut vielä tietoakaan. Molemmilta kristillisen nykymusiikin tuomitsevilta koulukunnilta on kuulunut viestiä siitä, että evankelioinnissa käytetyn musiikin pitäisi erottua maallisesta musiikista sanojen lisäksi myös tyylillisesti, ja että aito oikea hengellinen musiikki olisi sellaista mikä ei edusta mitään tyylilajia. Perusteluina käytetyt raamatunkohdat ovat kuitenkin olleet aina enemmän tai vähemmän alkuperäisistä asiayhteyksistään poisrevittyjä. Musiikkia kerrotaan käytettäneen paitsi puhtaaseen Jumalan ylistämiseen (Ps. 150) niin myös synnissä tapahtuneeseen viihdyttämiseen (Jes. 5:12). Täysin samat soittimet siellä oli käytössä mitä psalmeissa ja jos noiden kahden tilanteen musiikki olisi tyylillisesti eronnut toisistaan, olisi asiasta selvä maininta. Samalla logiikalla meidän tulisi alkaa vaatia, että Jeesusta seruaavien taidemaaleiden tulisi maalata muotokuvat lintuperspektiivistä ja maisemakuvat sammakkoperspektiivistä, jotta ne eivät muistuttaisi maallisten taiteilijoiden teoksia. Sen tarkemmin meille ei ole Raamatussa kerrottu mitä genreä esim. Psalmien musiikki edustaa, mutta on enemmän kuin todennäköistä että kysymyksessä on jonkinlainen juutalaisen musiikin kantamuoto, mikä oli sen ajan populaarimusiikkia ja kuulosti suurinpiirtein tältä: Nigun A Tik: Traditional Jewish Music Aivan varmaa on myös se että tällä Psalmien musiikilla ei ole mitään tekemistä sen länsimaisen ylistysmusiikin kanssa jota suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat suosivat. Tässä on yksi esimerkki kyseisestä ylistysmusiikista, jonka jälkimmäinen osa (3:20 alkaen) on kuviteltavissa suoraan kuin James Brownin konsertista. Siinä on juuri se sama nopeatemponen rockrytmi jota tuomitsijat kritisoivat. Paul Wilbur: Burn In Me Monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat vetoavat siihen, että koska Psalmit kirjoitettiin vanhan liiton aikana, eivät niissä kuvailtu musiikki ja musiikin tahdissa tanssien ylistäminen kuuluisi enää uuden liiton seurakuntaelämään. Vaikka Psalmeissa esiintyvällä ylistystanssilla ei olekaan mitään tekemistä sellaisen moshauksen kanssa mitä joissain tapahtumissa nykyään näkeekin, ei Uudessa Testamentissa ole mainintaa siitä että hengellisessä työssä käytetty musiikki olisi tyylillisesti muuttunut vanhan liiton ajoilta. Mooseksen laki kymmentä käskyä lukuunottamatta ei tietenkään enää päde uudessa liitossa, mutta muuten tuollainen argumentointi haiskahtaa lähinnä yritykseltä saada omat lähtökohdat selitettyä Raamatulla jotenkin uskottavan näköisesti. Suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat ovat kyselleet, että jos Pyhä Henki puhuttelisi ihmisiä kristillisen nykymusiikin kautta, niin miksi he sitten kokevat siinä levottomuutta, ja että eikö hengellisen musiikin tulisi olla sellaista johon kaikki uudestisyntyneet voivat ilolla yhtyä? Tuohon minä voisin kysyä, että miten sitten tiukemman koulukunnan tuomitsijat kokevat levottomuutta siitä länsimaista viihdemusiikkia muistuttavasta ylistysmusiikista jossa suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat sanovat kokevansa Hengen läsnäoloa ja jonka arvostelemista olen pahimmillaan nähnyt pidettävän pilkkaamisena? Ovatko he kenties jotenkin vähemmän hengellisiä? Suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat eivät voi paeta sitä tosiasiaa, että yhtälailla maailmassa arvostetaan myös heidän hyväksymänsä ylistysmusiikin kaltaista musiikkia (tietysti ilman kristillisiä sanoituksia), ja että se on täysin luokiteltavissa kevyeksi popmusiikiksi. Tai sitä että myös juuri sen samanlaisen musiikin välityksellä markkinoidaan maailmassa kristunuskon vastaisia arvoja ja että samanlaisen musiikin keskuudessa esiintyy sitä samaa henkilöpalvontaa, kaupallisuutta ja addiktoitumista josta he syyttävät kaikkea kristillistä nykymusiikkia. Tiedän että monet tiukemman koulukunnan tuomitsijoiden pitävän sitä seksuaalisesti kiihottavana, erilaisilla tutkimustuloksilla asiaa tietysti perustellen. Syytöksiä kompromisseista ja maailman mielistelystä on esitetty Jeesuksen seuraajille musiikin käytöstä jo vuosisatoja. Tiukemman koulukunnan tuomitsijoihin kuuluvan Jeff Godwinin mukaan 99 % seurakunnissa nykyään käytetystä musiikista olisi Saatanasta lähtöisin. Jos tuo hänen oletuksensa pitäisi paikkansa, niin tuo 99 % käsittäisi paljon enemmän musiikkityylejä kuin vain rockin. Kautta aikojen ovat Jeesusta seuraavat säveltäjät saannet musiikillisia inspiraatioita ympärillä vaikuttaneesta musiikista. Kun tuomitsijat sanovat, että ei ole sattumaa että saatananpalvojat tykkäävät synkästä musiikista ja inhoavat virsikirjojen melodiaa, he erehtyvät. Kaikki iäkkäämmätkään korkeakirkolliset Jeesuksen seuraajat eivät tiedä, että anglosaksilainen virsimusiikki on ollut alunperin "saatananpalvontamusiikkia. Se on alunperin velhojen perua. Myös urkumusiikki ja urut ovat vallankumouksellisesti tulleet kirkkoihin sirkusten ja teatterien kautta jolloin niitä kauhisteltiin ja syyttivät niitä hyödyttömyydestä ja sulosoinnuttomuudesta sanoen ihmisten tulevat niiden myötä seurakuntiin kuin teatteriin? Urkuja on käytetty heavymetalmusiikin sijasta monissa kauhuelokuvissa, koska sillä saa aikaan hyvinkin pirulliselta kuulostavan tunnelman kuvaamaan erilaiten kummitusten ja hirviöiden esiintuloa. Mikä ne on nykyään muka pyhittänyt? Klassinen musiikki on ollut aikoinaan viihdettä jota voikin hyvin pitää aikansa populaarimusiikkina. Aikansa ihmiset varmasti kauhistelivat sen mestareita joiden elämänarvot olivat kaikkea muuta kuin kristillisestä näkökulmasta ihannoitavaa, enkä ole mistään lähteestä kuullut että se olisi alunperin ollut Jeesuksen seuraajien keksimää. Edes Jeesuksen seuraajaksi tunnustautuneen Johann Sebastian Bachinkaan, jolla oli ajoittain hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä musiikkiin liittyen, musiikkia eivät kaikki hänen uskonveljensä ja -sisarensa hyväksyneet. Pelastusarmeija sai aikoinaan käyttämästään torvisoittomusiikista satikutia, koska monet pitävät sitä maallisena, rauhattomana ja levottomana. Niin Pelastusarmeijan musiikkituotannosta kuin suomalaisista virsikirjoistakin löytyy monia uudelleensanoitettuja kansanlauluja, varmassa tiedossa on From Heaven On High I Come To You, joka aiemmin tunnettiin maallisissa piireissä nimellä I Arrived From An Alien Country. Virsikirjaa kun katsoo, niin monissa virsissä on tekijätietoihin merkitty säveltäjän kohdalle, että kysymys on kansansävelestä. Muutamia Jean Sibeliuksen, joka oli eräs Suomen tunnetuimpia vapaamuurareita, sävellyksiä on myös sinne päässyt. Sitä, että Jeesuksen seuraajien pitäisi sanoutua kaikesta populaarimusiikista täysin irti, olen kuullut puolusteltavan myös käskyllä olla mukautumatta tämän maailmanajan mukaan (Room. 12:2, Jaak. 4:4, 1. Joh. 2:15). Nuo raamatunkohdat ovat kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden keskuudessa varmasti niitä kaikkein väärinkäytetyimpiä, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Kun liitämme nuo kohdat oikeisiin asiayhteyksiinsä, huomaamme että niissä ei puhuta sellaisista aineellisista asioista joita maailman ihmiset arvostavat, vaan asioista jotka Raamattu selvästi tuomitsee. Näitä ovat mm. liian paljastava ja tahallaan huomiota herättävä pukeutuminen (1. Tim. 2:9), ihmispalvonta (1. Kor. 3:4), rahanhimo (1. Tim. 6:10), julkisuuden tavoittelu (Gal. 5:26), kateus (Gal. 5:20) ja itsensä koroittaminen (Matt. 23:12). Vaikka näitä piirteitä näkee valitettavasti paljon myös kristillisenkin nykymusiikin esittäjien keskuudessa, ei se tarkoita sitä että populaarimusiikkia ei voisi tehdä myös ilman niitä. Jos maailman menoon mukautumisella tarkoitettaisiin kristillistä nykymusiikkia itsessään, niin sittenhän meidän olisi tuomittava paljon muutakin Jeesuksen seuraajien käyttämiä formaatteja, kuten sarjakuvat ja elokuvat. Paavali ammennetaa Raamatussa erään vertauskohteensa Isthmoksen urheilukilpailuista (1. Kor. 9:24), jotka olivat lähes yhtä arvostetut kuin Olympialaiset (jotkut tuomitsijat nimittäin pitävät urheiluakin syntinä). Paavalikin lainaa Raamatussa kreikkalais-roomalaista kirjallisuutta (1. Kor. 15:33, Tit. 1:12, Ap.t. 17:28). Mitä tulee vielä asioiden maallisiin alkuperiin, niin otan taas yhden mielenkiintoisen esimerkin siitä miten eräs kristillisen nykymusiikin kokonaan tuomitseva taho toimii juuri niillä keinoilla joita itse kritisoi. Kukapa Jeesuksen seuraaja ei olisi joskus törmännyt nyt jo edesmenneen "traktaattikuningas" Jack T. Chickin evankelioiviin sarjakuviin. Ajatuksena tuollaiset sarjakuvan muotoon puetut traktaatit ovatkin sinänsä hyviä ja Chickin tuotannosta löytyy muutamia todella hyviä sarjakuvia, joita itsekin keräilen omaksi ilokseni ja käytän toisinaan myös evankelioimistyössä. Chick on puuttunut moniin aiheellisiin ongelmiin ja harhaoppeihin, kuten Marian palvontaan yms. roomalaiskatolisen kirkon harhoihin, vapaamuuraruuteen ja homoseksuaalisuuteen. Mutta kyseisten sarjakuvien, kuten niitä julkaisevan Chick Publicationsin muunkin tuotannon kohdalla pätee hyvin Raamatun ohje: "Koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on" (1. Tess. 5:21) eikä Chick Publicationsin kielteinen suhtautuminen kristilliseen nykymusiikkiin ole suinkaan ainoa asia. Chick kuului jo aiemin mainitsemaani King James Only-liikkeeseen, jonka jäsenet siis palvovat kyseistä sinänsä ihan hienoa ja hyvää raamatunkäännöstä epäjumalanaan. Chick kertoi sarjakuvaevankelioimisesta kertovassa Who Me-nimisessä sarjakuvassaan kuulleenssa Kiinassa työskennelleeltä lähetyssaarnaajalta, kuinka kommunistit aikoinaan kehittivät tavan viedä sanomaansa eteenpäin. He olivat huomanneet, miten länsimaiset nuoret viettivät tuntitolkulla aikaa lukien sarjakuvia ja saivat ajatuksen alkaa levittää kommunistista propagandaa samanlaisten sarjakuvatraktaattien avulla. Kyseisen sarjakuvan perusteella Chick sai siis inspiraation työmuodolleen antikristillisen kommunismin myötä, siis aatemaailman jota hän itsekin kritisoi. Siinä missä kristilliset radioasemat ja TV-kanavat sen enempää kuin ns. perinteiset traktaatitkaan eivät Chickin mielestä tavoita ihmisiä tai saa heitä kiinnostumaan, toimivat sarjakuvat erinomaisesti. Juuri näistä samoista syistä mekin levitämme evankeliumia populaarimusiikin välityksellä, koska mehän tiedämme että sitä nuoret ja monet vanhemmatkin kuuntelevat. Mutta koska Chick oli ilmeisesti jo valmiiksi päättänyt kaiken populaarimusiikin olevan saatanallista, sanoi Raamattu mitä tahansa, piti hänen tuomita kristillisen nykymusiikin kohdalla nämä samat perustelut kapinaksi Jumalaa vastaan syyttäen meitä maailman kopioimisesta, oletetusta liiallisesta ajankäytöstä musiikin parissa, levyjen ahnetimisesta yms. Tuo kyseinen traktaatti kuitenkin todistaa sen että näiden sarjakuvien kanssa on aivan sama ongelma. Kuulemani mukaan jotkut keräilevät näitä sarjakuvia himoiten haluten niitä erikielisinä versiona ja jopa erilaisina painoksina. Chick ei voinut mitätöidä sitä tosiasiaa, että myös sarjakuvat kuuluvat pop- ja rockmusiikin kanssa siihen samaan populaarikulttuuriin josta kaikki paha on kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden mielestä lähtöisin. Kuvitukseltaan monetkaan Chickin sarjakuvat eivät eroa lainkaan vanhoista klassillisista sarjakuvista (joskin piirtäjien joukosta löytyy monia henkilöitä ja useiden eri tyylisuuntien edustajia), joihin 1950/60-luvuilla suhtauduttiin Jeesuksen seuraajien taholta nihkeästi, sillä niiden ajateltiin ajavan nuoria huonoille teille. Tunnetuin sarjakuvien turmiollisuuden puolestapuhuja oli 1950-luvun aluassa vaikuttanut amerikkalainen psykiatri Fredrik Wertham, joka piti sarjakuvia pääasiallisena syypäänä tuonaikaiseen rikollisuuden kasvuun. On myös erikoista, että vaikka esim. ammattiurheiluun liittyy täysin samanlaisia riskitekijöitä ja ihmispalvontaa, mikä tulee hyvin esiin Slugger-nimisessä sarjakuvassa, ei Chick tuntunut tuomitsevan sitä että Jeesuksen seuraaja urheilee ammatikseen. The Wall-nimisessä sarjakuvassa esitellään Jeesusta seuraava kilpa-autoilija J. J. Randall (jonka nimi on selvästi lainattu eräältä suomalaiselta kollegaltaan), joka todistaa ystävälleen väkevästi Jeesuksesta. Että se siitä "maailmasta erottautumisesta" kristillisen sarjakuvataiteen Walt Disneyksi kutsutun Chickin osalta. Myös tiukemman koulukunnan tuomitsijatkin saattavat kuulla heidän mielestään maalliselta kuulostavan musiikin eri tavoilla. Mielenkiintoisena esimerkkinä aiheeseen liittyen kerron Patch The Pirate-nimisestä, radiokuunnelmissa seikkaileva Jeesuksesta kertovasta Jeesusta seuraavasta merirosvosta, joka on Suomessa lähestulkoon tuntematon mutta joka Amerikassa on ollut osa monien Jeesuksen seuraajien lapsuutta. Kyseisen satuhahmon tuottajana häärii Amerikassa hyvinkin tunnettu kristillisen nykymusiikin tuomitsija Franc Garlock, joka on Patch The Piratea esittävän Ron Hamiltonin appiukko. Ajatus Patch The Piratesta syntyi, kun Hamilton menetti 1970-luvulla syövän seurauksena toisen silmänsä minkä jälkeen hän on julkisesti käyttänyt merirosvoille tyypillistä silmälappua. Monet vastaantulleet lapset sanoivat häntä merirosvoksi mikä inspiroi Hamiltonia kehitäämään kyseisen merirosvohahmon ja julistamaan tämän välityksellä evankeliumia lapsille. Silmän menetys kääntyi näinollen isoksi siunaukseksi. Frank Garlockin Patch The Piratea kustantava Majesty Music on kustantanut paljon kristillistä nykymusiikkia vastustavia kirjoja. Patch The Piraten musiikki on kuitenkin kuviteltavissa suoraan jostain Walt Disneyn piirroselokuvasta. Jotkut tiuksemman koulukunnan tuomitsijat hyväksyvät Patch The Piraten sanoen, että sillä ei muka olisi mitään tekemistä nykymusiikin kanssa. Kristillisen nykymusiikin tuomitsevaa Fundamental Baptist Publishing Ministry-järjestöä edustava David Cloud, joka hyväksyy Hamiltonin omalla nimellään esittämän perinteisen pianopainotteisen "aikuisille suunnatun" musiikin, kritisoi kuitenkin Patch The Piratea verraten tämän kappaleita Lazy Bones The Beatlesiin ja minusta kyseisen kappaleen voisi kyllä ihan hyvin kuvitella Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band-albumilta. Tyypillistä rock'n'rollia tai sitä rajumpaa musiikkia Patch The Pirate ei tietenkään ole, sillä koska Garlock lukeutuu käsittääkseni tiukemman koulukunnan tuomitsijoihin, ei kyseisessä musiikissa käytetä rumpuja eikä sähkökitaraa. Mutta eihän populaarimusiikki tarvitse aina edes noita kahta instrumenttia eikä edes perinteiseksi miellettyä rockrytmiäkään. Tässä mielessä Patch The Pirate on ainakin osittain kyllä laskettavissa eräänlaiseksi populaarimusiikin tyylisuunnaksi, siitä eivät hänet hyväksyvät tuomitsijat pääse millään irti. Cloud kertoi myös saaneensa kirjeen eräältä rouvalta, joka kertoi lastensa alkaneen tanssia Path The Piraten musiikin tahdissa tavalla jota tämä ei hyväksynyt, eikä enää sen jälkeen antanut lastensa kuunnella Patch The Piraten seikkailuja. Yhteisestä missiostaan huolimatta kaikki kristillisen nykymusiikin tiukemman koulukunnan tuomitsijat eivät näemmä tunnu suvaitsevan aina edes toistensa työtä. 3. ONKO KRISTILLINEN NYKYMUSIIKKI ITSESSÄÄN EPÄPYHÄ POLTTOUHRI HERRAN ALTTARILLA? "Ei ole uskottavaa, että mikään soitin, musiikkityyli, volyymi tai tahtilaji olisi sinänsä epähengellinen. Ainakaan Raamattu ei tue moista. Sen sijaan näitä asioita voi lähestyä hieman eri näkökulmasta. Voidaan tarkastella musiikkien, laulujen tai esitysten välittämien vaikutusten tuloksia tai niiden maailmassa edustamia arvoja. Ja on monesti havaittua, että maailman melskeistä uskoon tullut ei tavoittele gospelmusiikissa samaa vaikutelmaa, johon hän tottui maailmassa ollessan." (Marcus Heinoja: Kristillinen usko nykyajassa, Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 1998) Monet kristillisen nykymusiikin tuomitsijat vetoavat vuolaasti siihen, miten Jumala itse olisi puhunut heille siitä että kristillinen nykymusiikki (ja populaarimusiikki yleensäkin) on epäpyhä polttouhri Herran alttarilla. Mutta onko tämä riittävä perustelu sille että asia olisi näin? Ei tietenkään. Vaikka kukaan meistä ei voikaan tässä ajassa tuntea Jumalaa täydellisesti, on Jumala kuitenkin sitoutunut toimimaan ja ajattelemaan niin kuin Hän on Raamatussa ilmoittanut. Tästä syystä kaikki, mitä epäilee Jumalan puheeksi, pitää koetella Raamatulla. Monien epäraamatullisten liikkeiden (esim. mormoonit ja jehovatodistajat) perustajat ovat vilpittömästä kuvitelleet saaneensa ilmestyksen Jumalalta. Mutta koska näiden liikkeiden opit ovat räikeästi ristiriidassa Raamatun sanan kanssa, eivät ne ole lähtöisin Jumalasta, vaan joko Saatanasta tai näiden henkilöiden omasta sielullisuudesta. Otan toisen hieman sarkastisen esimerkin, jolla en tahdo kuitenkaan loukata ketään: John Lennonin vuonna 1980 murhannut Mark Chapman, jonka kerrotaan jossain elämänsä vaiheessa olleen uudestisyntynyt Jeesuksen seuraaja (mitä tosin itse vahvasti epäilen), kertoi jossain haastattelussa saaneensa Jumalalta käskyn hirmutyölleen ja ottaa siitä täyden vastuun. Ei tarvitse kuitenkaan olla mikään ruudinkeksijä ymmärtääkseen, että Jumala ei varmasti ollut tuon hänen henkisesti sairaan mielensä tuotosten takana. Siksi toistan sen mitä jo aikaisemminkin sanoin: Kaikki, minkä kokee saaneensa Jumalalta, pitää koetella Raamatun sanalla. Ajatus siitä että Jumala antaisi vielä nykyäänkin jotain uutta tietoa Raamatun rinnalle, on synnyttänyt harhaoppin nimeltä jatkuva ilmoitus, jota esiintyy paljon mm. menestysteologisissa piireissä. Juuri tästä jatkuvan ilmoituksen opista on esim. paavius ja ajatus paavin erehtymättömyydestä, jota monet kristillisen nykymusiikin tuomitsijat itsekin kritisoivat, lähtenyt liikkeelle. Usein kuullaan vedotaan siihen, että Raamatussa käsketään polttaa jumalakuvat ja taikakalut (5. Moos. 7:25-26) ja kielletään jäljittelemästä pakanoiden kauhistuksia ja saastuttamalla Herran temppeliä (2. Aik. 36:14). Ja koska rockmusiikki on kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden mukaan kehitetty mittatilaustyönä edistämään kapinaa ja seksuaalista kiihottumista, pitäisi sen kohdalla toimia samoin. Kun liitämme nuo raamatunkohdat oikeisiin asiayhteyksiinsä, niin huomaamme 5. Mooseksen kirjan puhuvan konkreettisesti noituteen ja epäjumalanpalveluun vihityistä materialistisista esineistä ja taikakaluista, ei taiteenlajeista tai samoilla kaavoilla valmistetuista epäjumalille uhraamattomista käsitöistä. 2. Aikakirja puolestaan ei mainitse mistä tuossa pakanoiden kauhistuksien jäljittelyssä oli käytännössä kysymys, mutta lukiessamme Raamattua yhtenä kokonaisuutena ymmärrämme sen olleen tietoista sydämessä tapahtuvaa epäjumalanpalvontaa, eikä minkään taiteenlajin tms. harjoittamista. Noituuteen ja epäjumalanpalvelukseen uhratut materialistiset esineet, olivat ne sitten patsaita tai puuhalkoja tai vaikka villasukkia, pitääkin kyllä ehdottomasti tuhota, ettei niissä mahdollisesti vaikuttavat pahat hengen saisi ketään valtaansa (Ap.t. 19:19). Siksi vetoankin lähetystyöntekijöihin: älkää ottako talteen pakanaolosuhteista löytämiänne patsaita ja epäjumalakuvia, vaan tuhotkaa ne. Erilaisiin lähetysnäyttelyihin yms. riittää kyllä hyvin valokuvat tai sitten voitte itse tehdä noista patsaista käsitöinä epäjumalille vihkimättömiä kopioita. Yksittäisiä lauluja tai taideteoksia voi uhrata Saatanalle, mutta ei konkreettisesti käsinkosketeltavissa olemattomia taiteenlajia, urheilulajeja, ainakaan Raamatusta ei löydy tällaisia esimerkkejä. Olen muutamaan eri otteeseen kuullut kerrottavan viidakon kupeessa asuvasta lähettiperheestä, jonka lapset olivat kuuntelemassa kristillistä nykymusiikkia kun paikalle sattunut poppamies totesi rytmin ja poljennon olevan juuri sellaisia, joilla he kutsuvat henkiolentoja. Tuota tarinaa on esiintynyt ties kuinka monella eri versiolla, tapahtuneena milloin Afrikassa, milloin Intiassa, milloin Etelä-Amerikassa, joten se saa tarinan todenperäisyyden tuntumaan kyseenalaiselta. Pahojen henkien olemassa oloa en toki kiistä, mutta kyllä pelkkä sydämen asenne ja heille suunnatut "rukoukset" riittävät kutsumaan henkiä ilman että siihen välttämättä tarvittaisiin mitään taikakaluja, houkutusrytmeistä puhumattakaan. Aivan kuten ei Jeesuksenkaan rukoilemiseen tarvita mitään Neitsyt Marioja tai pyhimysten jäänteitä. Saatana on vain riemuissaan kun on onnistunut höynäyttämään monet tuomitsijoista uskomaan noita valheita. Tuo mainitsemani poppamieskin oli Saatanan palveluksessa ollut noituuden harjoittaja, jonka "hengentuntemus" ei suinkaan ollut Jumalasta lähtöisin. Jos jokin rytmi tai ääni olisi todella saatanallista energiaa säteilevää, niin kaikista viimeisimmäksi Saatana varoittaisi Jeesuksen seuraajien siitä omien palvelijoidensa kautta. Uskosta osattomien puhuessa hengellisistä asioista, me emme saa antaa niille samanlaista arvovaltaa kuin silloin kun Jeesuksen seuraajat niistä puhuvat (1. Kor. 2:13), kuten monet kristillisen nykymusiikin tuomitsijat näyttävät tekevän. En toki kiistä sitä että ns. populaarikulttuuriin liittyy paljon kielteisiä asioita, mutta minua ei todellakaan kiinnosta mitä uskosta osattomat ihmiset ajattelevat musiikista, tiesivätpä he sitten miten paljon populaarikulttuurista tahansa. Ratkaisevinta on se mitä Raamatussa asiasta sanotaan. Kuten nykyäänkin, myös seurakunnan alkuaikoina Jeesuksen seuraajat painiskelivat tällaisten kysymysten kanssa. Tuohon aikaan liha oli kalliimpaa ja harvinaisempaa herkkua mitä nykyään ja suurin osa Korinton ja Rooman kaupoissa myytävänä olleista lihoista oli pakanauskontojen uhriaterioilta ylijäänyttä epäjumalille uhrattua lihaa. Tämä oli myös Jeesuksen seuraajien tiedossa ja se aiheutti heidän keskuudessaan isoja kysymyksiä. Niinpä omaltatunnoltaan heikommat eivät uskaltaneet lihaa ostaa eivätkä syödä vaan tyytyivät kasvisruokiin. Raamatussa tosiaan kehoitetaan karttamaan kaikkea epäjumalille uhrattua (Ap.t. 15:29, Ap.t. 21:25) mikä tuohon aikaan oli lähinnä uhriaterioilla nauttittavaa liharuokaa tai jokin noituuteen ja epäjumalanpalvontaan vihitty esine. Pakanauskontojen uhriateriat ovat Jeesuksen seuraajien ehtoolliseen verrattavissa oleva "riitti" (lainausmerkit siksi että ehtoollinen on Jeesuksen seuraajille paljon enemmän kuin vain riitti, tai ainakin sen pitäisi olla). Kuten uskosta osattomilla ei ole asiaa Jeesuksen seuraajien "uhriaterialle" (1. Kor. 11:27-29), eivät Jeesuksen seuraajatkaan periaatteen vuoksi saa osallistua vieraiden uskontojen "ehtoolliselle". Temppelien ulkopuolella tilanne kuitenkin muuttui. Vaikka lihan syöminen ei tuohonkaan aikaan ollut elämisen kannalta välttämätöntä (ainakaan Raamatussa ei missään sanota että olisi ollut), antoi Paavali Jeesuksen nimessä Jeesuksen seuraajille luvan syödä hyvällä omallatunnolla kyselemättä ruoan alkuperästä mitään. Koska epäjumalille uhratut lihat eivät oikeasti olleet saastuneita, saattoi niitä syödä kaupasta ostettuina (1. Kor. 10:25) tai vaikka kylävierailulla epäjumalanpalvojien kotona (1. Kor. 10:27), mikäli myyjä tai isäntäväki ei erikseen maininnut ruoan olevan epäjumalille uhrattua. Vaikka kielto osallistua pakanauskontojen ehtoolliselle olikin edelleen voimassa (Ap.t. 15:29, Ap.t. 21:25), Paavali toteaa kuitenkin roomalaiskirjeessä, että mikään ei ole epäpyhää itsessään, vaan ainoastaan sellaiselle joka pitää jotakin epäpyhänä, sille se on epäpyhää (Room. 14:14). Sen sijaan, jos ruokia myyvä tai tarjoava henkilö kertoi niiden olevan epäjumalille uhrattua, tuli niistä silloin kieltäytyä. Room. 14 ja 1. Kor. 8 ja 10 eivät missään tapauksessa kumoa näitä aiempia käskyjä epäjumalille uhrattujen lihojen suhteen eivätkä ole niiden kanssa ristiriidassa, vaan päinvastoin nämä kohdat täydentävät toinen toisiaan. Kaikki raamatunkohdat tulee tulkita toistensa valossa ja näinollen Apostolien Tekojen kielto puhuu uhriaterioille osallistumisesta tai noituuteen käytettyjen taikakalujen yms. epäjumalapatsaiden varastoimisesta mikäli tiedämme kyseisiä tavaroita käytettäneen juuri siihen tarkoitukseen, kuten aikaisemmin jo sanoinkin (Ap.t. 19:19). Niin Roomalaiskirjeen kuin korinttolaiskirjeenkin kohdat puolestaan puhuvat luvallisesta syömisestä silloin kun niitä torilla myyvä tai kotonaan tarjoava henkilö ei erikseen sano lihojen olevan epäjumalille uhrattuja. Jos niiden erikseen ilmoitettiin olevan epäjumalille uhrattuja, tuli niiden syömisestä jälleen kieltäytyä, mutta tällä kertaa aivan eri syystä. Ei siksi että ne olisivat uudestaan muuttuneet Jumalan silmissä sen saastaisimmiksi kuten jotkut virheellisesti ajattelevat (1. Kor. 10:29), vaan koska niiden syöminen olisi Roomassa tai Korintossa (tai missä tahansa muuallakin) voinut olla omaltatunnoltaan heikommille joko loukkaukseksi tai yllykkeeksi alkaa taas palvoa epäjumalia. Jumala ei halua että mikään jäisi Jeesuksen seuraajilla sattuman varaan, vaan että tällaisissa tilanteissa edettäisiin aina heikompien ehdoilla. Koska itsekin korostan sitä, että raamatunkohdat pitää aina liittää oikeaan asiayhteyteensä, niin toteankin heti että niin Ap.t. 15:29 ja Ap.t. 21:25 kuin Room. 14 ja 1. Kor. 8 ja 10 puhuvat epäjumalille konkreettisesti uhratuista ruoista, jotka on tarkoitettu katoamaan käytön yhteydessä. Tiedän, että näitä kohtia käytetään usein kristillisen nykymusiikin puolustamiseen joiltain osin väärinkin perustein. Pointti on kuitenkin siinä, että jos populaarimusiikki tai mikä tahansa muukin asia olisi itsessään epäpyhä siksi, että se on syntynyt epämääräisissä olosuhteissa epämääräisiin tarkoitusperiin, niin silloin Paavali olisi käskenyt omaltatunnoltaan vahvimpiakin Jeesuksen seuraajia tarkistamaan mistä ruoka oli peräisin, sensijaan että olisi antanut heille luvan syödä vapaasti kaikkea kysymättä ruoan alkuperästä, tai varsinakaan kehoittanut välttämään lihoja niiden alkuperän paljastumisen jälkeen ainoastaan toisten omantuntojen tähden, ei oman. Omilla argumenteillaan kristillisen nykymusiikin tuomitsijat maalavaat Jumalasta kuvan ns. kompromissien Jumalana, joka antaisi luvan joustaa sanastaan ja tehdä syntiä tilanteissa joissa muita inhimillisiä vaihtoehtoja ei muka olisi. Jos jostain asiasta tekisi epäpyhän ja saatanallisen se, että se on syntynyt Raamatun arvomaailman vastaisissa olosuhteissa, ja siihen liitetään (tai on joskus liitetty) joku raamatullisten arvojen vastainen kulttuuri, niin miksi monet suomalaiset kristillisen nykymusiikin tuomitsijat sitten saunovat viikottain hyvällä omallatunnolla antaen siitä kiitoksen ja kunnian Jumalalle? Jos he eivät sauno Jumalan kunniaksi kiittäen Häntä saunomisen mahdollisuudesta niin kenen sitten? Tietävätkö he että saunomisperinne löylynheittoineen on syntynyt ikivanhojen pakanallisten kulttuurien myötä ollentäysin sidoksissa muinaisten pakanauskontojen harjoittamiseen kylpemisen ollessa vasta toissijainen tarkoitus? Monet heistä varmasti tietävät, mutta eivät vain välitä. Toisin kuin yleisesti luullaan, sauna ei alunperin ole suomalainen keksintö, vaan ilmiönä saunojen esikuvat eli ns. hikimajat ovat uskomuksineen ja epäjumalineen olleet Pohjoismaiden lisäksi tuttuja niin Amerikan kuin Aasiankin alkuasukkaiden keskuudessa. Me myöhemmän ajan ihmiset olemme antaneet saunalle merkityksen pelkkänä kylpemisen ja virkistymisen välineenä, mutta alunperin saunan ensisijaisena käyttötarkoituksena olivat pakanalliset rituaalit joihin liittyvät peseytymiset olivat vain yksi osa isompaa kokonaisuutta. Pohjois-Amerikan intiaanit uskoivat kuumissa kivissä asuvaan saunan henkeen Manitouhun, joka löylyä heitettäessä tuli kivistä ulos ja hikoillessa meni huokosista sisään. Kun taas varhaisen shintolaisen opin mukaan saunomisen avulla ihminen pääsee yhteyteen Jumalan kanssa. Myös täällä Suomessa saunakulttuuri on lähtenyt liikkeelle pakanallisista uskomuksista ja rituaaleista, joiden harjoittamispaikka sauna on alusta alkaen ollut. Suomalainen sanonta "saunassa pitää olla kuin kirkossa" juontaa juurensa vanhoihin uskomuksiin saunan haltijoista, kuten saunojien asumaympäristöä suojelevaan Auteretar-jumalattaresta, jotka rankaisevat saunassa huonosti käyttäytyviä, tai tulen väestä joka karkoittavat erilaisia sairauksia ja vihoja. Jos nämä varhaisimmat saunojat eri puolilla maailmaa eivät saunoneet epäjumaliensa kunniaksi antaen niille kunnian keksinnöstään, niin keille he sen sitten antoivat? Voiko olla sattumaa, että kaikilla näillä toisistaan tietämättömillä kansoilla saunominen oli täysin sidoksissa epäjumalanpalvontaan. Saunan on myös uskottu hoitavan kehon lisäksi mieltä puhdistaen ja uudistaen sielun. Raamattu puolestaan opettaa, että Jumala puhdistaa ja uudistaa ihmisen sielun. Entä sitten antiikin ajan taiteen tyylisuunnat? Suurimman sysäyksen sekä niihin itseensä että siihen suoraan liittyvään kulttuuriin ovat antaneet kreikkalaiset ja/tai roomalaiset epäjumalat ja niiden palvonta. Toisin kuin saunan "muuttuminen" epäjumalanpalveluksesta kylpemisen muodoksi tapahtui jo useita satoja vuosia sitten suhdetta pakanauskontoihin, niin tämän taidesuuntauksen suhde nykyään taiteelliseksi filosofiaksi miellettyyn, viattomalta näyttävään kreikkalaiseen mytologiaan on edelleen ihmisten ajatuksissa. Harva uskosta osaton kuitenkaan tietää, että kreikkalaisessa mytologiassa on kysymys kristinuskon näkökulmasta katsottuna vakavasta harhaopista, joka myös apostolisena aikana miellettiin omaksi uskonnokseen josta Paavali kirjeissään varottelee (1. Kor. 10:7), ja jossa on kysymys täysin siitä samasta Saatanan palvonnasta mikä nykyään esiintyy saatananpalvonnanan muodossa, tosin paljon viattomamman näköisessä muodossa. Ovatko siis esim. Helsingin tuomiokirkon pääovella olevat korinttolaiset pylväät epäpyhä polttouhri Jumalan alttarilla? Tai se jos joku Jeesusta seuraava taideharrastaja rakennuttaa taloonsa vastaavanlaiset pylväät? Taustavaikuttajana ollut epäjumalien palvonta on tietysti väärin, sillä pelkästään tuollaisiin jumaliin uskominen on jo niiden palvomista. Mutta missään päin Raamattua ei tuomita kyseisiä taidetyylejä sinänsä, joka tuohon aikaan kyllä varsin hyvin tunnettiin, itsessään epäpyhäksi. Kaikki me teemme toki joskus virheitä tulkinnoissamme, kukaan meistä ei ole erehtymätön, mutta älkäämme kuitenkaan lisäilkö Raamattuun tietoisesti sellaista mitä siellä ei ole ja rinnastako kristillistä nykymusiikkia haureuteen, päihteiden käyttöön, kapinaan tai noituuteen. Emmehän me Jeesuksen seuraajat ole taikauskoisia. Mitkään säännöt maailmassa sen enempää kuin Raamatussakaan eivät sano, että tavanomaista populaarimusiikkia ei voisi soittaa ilman että kannattaisi päihteiden käyttöä tai vapaata seksiä. Tai että sitaria yms. intialaista musiikkia ei voisi soittaa ilman että kannattaisi hindulaisuutta. Tai että saunomista ja antiikin ajan taidetta ei voisi harrastaa ilman että palvoisi muinaisia epäjumalia. Tai että pakanakulttuurien keskellä elävät Jeesuksen seuraajat eivät voisi ostaa torilta tai syödä kylävierailuilla epäjumalien temppelien uhriaterioilta peräisin olevia ruokia ilman että syyllistyisivät kyseisten epäjumalien palvontaan. Monet kristillisen nykymusiikin tuomitsijat sanovat olevansa vakuuttuneita siitä että musiikki on kieli ja että se ei suinkaan ole neutraali asia. Totta on että musiikki on eräänlainen kieli sikäli, että sillä ihminen voi ilmaista tunteitaan ainutlaatuisella tavalla. Mutta toisin kuin musiikissa, niin puhe- ja kirjoituskielissä sisäiset säännöt määrittelevät sen kuinka jokin sana yleensä ymmärretään. Niinpä kuulija ei voi antaa sanoille omia sisältöjään tekemättä väkivaltaa alkuperäiselle sanomalle, joten ilman sanoitusta säveltäjä tai esittäjä ei samalla lailla voi olla varma siitä, että häntä ymmärretään juuri niin, kuin hän tarkoittaa. Puhuttaessa musiikista en kuitenkaan itse käytä koskaan termiä neutraali, koska kysymys on termistä jota käyttävät saattavat tarkoittaa eri asioita. Neutraali musiikki on kuitenkin helposti ymmärrettävissä sellaiseksi mikä sopisi kaikkiin tilanteisiin kaikille ihmisille, eikä itselleni tulisi kuitenkaan mieleenkään että alkaisin julistaa populaarimusiikin tai esim. antiikin ajan taiteen olevan neutraaleja asioita. Emme siis saa asennoitua niin, että alkaisimme kehoittaa Jeesuksen seuraajia ottamaan kaiken irti vapaudestaan ja soittamaan kristillistäkään nykymusiikkia ihan miten vain. Mutta toisin kuin nämä kyseiset tuomitsijat väittävät, ei epäneutraali ei ole välttämättä epäpyhää, senhän jo esim. epäjumalille uhratut lihatkin todistavat (Room. 14:14). Kristillisen nykymusiikin tuomitsijat voivat kyllä tutkia eri musiikkityylien historiaa niiden synnillisten juurien löytämiseksi niin pitkälle kuin vain intoa riittää, mutta se on loppupeleissä turhaa ajanhukka, joista ei ole mitään hyötyä. Raamatussa kun ei edelleenkään missään sanota, että jokin asia olisi itsessään epäpyhää siksi että sen kehittäjillä on ollut pahat mielessä. Kristillisen nykymusiikin tuomitsijat ovat useimmiten juuri näitä heikkoja veljiä ja sisaria, joita meidän tulee Raamatun mukaan kunnioittaa ja mennä heidän ehdoillaan (Room. 14:13, 15:1). Heidänkin joukossaan on kaikesta huolimatta monia, jotka pyrkivät totuuteen täysin vilpittömästi, mutta jotka eivät kuitenkaan kykene lukemaan Raamattua yhtenä isona kokonaisuutena, sillä kirjaimen noudattaminen vetoaa heidän järkeensä. Edellä mainitsemani esimerkit osoittavat, kuinka monet heistä tulkitsevat näitä asioita omista lähtökohdistaan käsin järjen päätelmillä joista meitä on kuitenkin kehoitettu luopumaan (2. Kor. 10:5). Monilla heistä asiaan vaikuttaa mahdollisten aiempien traumaattisten kokemusten aikaansaama rikkinäisyys, mikä tekee heidän opetuksestaan vääristynyttä vaikka se olisikin vilpitöntä, kuten jo aikaisemmin totesin. Sekin on totta, että ihmisen omatunto voi olla sidottu eri tavalla eri asioihin siitäkin huolimatta että niillä on samanlainen alkuperä. Mutta omantunnon heikkouden myöntäminen on kuitenkin yksi tärkeä osa vanhan aatamin kuolettamista (Room. 14:3). Valitettavasti olenkin huomannut että joillain (ei kaikilla) kristillisen nykymusiikin ja varsinkin suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoilla sisäinen ylpeys estää myöntämästä ja/tai hyväksymästä omantunnon heikkoutta, minkä vuoksi he sitten pyrkivät esiintymään omaltatunnoltaan vahvoina vaikka eivät sitä todellisuudessa ole. Tällaistenkin veljien ja sisarien omantunnonheikkous on toki huomioitava, mutta ylpeydestä heitä on kehoitettava tekemään parannus. Mutta jotta kukaan ei ajattelisi, että suhtautuisin omaltatunnoltaan omaltatunnoltaan heikkoihin ylimielisesti sinänsä, päätän tämän luvun toteamalla, että omatunto on hieno asia eikä syyllisyys ole mitenkään epäkypsää ja halveksittavaa. Sitäpaitsi kaikki me erehdymme jossain, kukaan ei ole 100 % oikeaoppinen. Jarmo Sormunen sanoo kirjassaan Aikuiseen Uskoon hienosti, että omatunto on kuin ruumiin puolustuskeinona toimiva kuume, joka ilmaisee ruumiissa käytävän taistelua bakteereja ja viiruksia vastaan, mutta joka ei suojelumekanismina toimi aina kuten pitäisi: ihmisellä saattaa olla jatkuva tulehdus mutta kuume ei tapakaan vieraita bakteereja, tai joskus pitkäaikaiseen ja jatkuvaan kuumeeseen ei löydetä selviä syitä. Jeesuksen seuraajan omaatuntoa ohjaa Jumalan laki mutta sitä hallitsee Kristuksen armo. Vaikka en usko Jumalan haluavan että kukaan Jeesuksen seuraaja jäisi loppuiäkseen omaltatunnoltaan heikoksi, on huomioitavat että kaikki me kasvamme erilaista vauhtia. Toisilla kasvuprosessi on pidempi, toisilla lyhyempi, toisilla se on ikuinen. Jumala rakastaa jokaista omaltatunnoltaan heikompaakin käyttäen heitä hyvinkin voimakkaasti valtakuntansa työssä. 4. ONKO POPULAARIMUSIIKKI EPÄTERVEELLISTÄ? "Sanonta "kohtuus kaikessa" pätee kaikkeen muuhun paitsi tupakkaan ja huumeisiin." (Tapani Kiminkinen, Orion Hyvinvointi-lounge) Kristillisen nykymusiikin tuomitsijat sanovat, että samoin kuin meidän ei mennessämme baareihin evankelioimaan tule keskustella humalaisten kanssa kaljaa juoden, huumeita käyttäen tai tupakkaa polttaen, ei meidän pitäisi evankelioida musiikin ystäviäkään maailman arvostamalla musiikilla. Miten tällaisiin puheisiin tulisi suhtautua? Nämä tuomitsijat vetoavat erilaisiin tutkimuksiin, joiden mukaan tietynlainen rytmi mm. heikentäisi sydämen lyöntiä, herättäisi kuulijassa seksuaalista kiihottumista ja agressiivisia tuntemuksia tai vaikuttaisi sanoituksista riippumatta aivoihin niin että sen seurauksena kuuntelijoilla esiintyisi oppimis- ja käytöshäiriöitä, siinä missä klassinen musiikki puolestaan edistäisi asioiden oppimista. Haluamatta mitenkään väheksyä tutkimusten tekemistä ja niiden tuloksia, on todella arveluttavaa ruveta tuollaisten tutkimusten perusteella opettamaan mitä mieltä Jumala jostain asiasta olisi. Jotkut tutkimustulokset saattavat jopa olla ristiriidassa toistensa kanssa ja erilaisiin tutkimustuloksiin vedoten on muutenkin helppo manipuloida ihmisiä uskomaan itsestään asioita jotka eivät pidä paikkaansa, ja tällaisesta psykologisesta manipuloimisesta kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden toiminnassa onkin usein kysymys. Tietysti silloin jos musiikissa pyritään tietoiseen epäharmoonisuuteen särkijän väärinkäytöllä tai jos sitä soitetaan tarkoituksella liian kovaa ja psykedeelisesti, ei sellainen ole hyväksi kenenkään mielerauhalle eikä korville. Mutta noin yleensä ottaen tarkkoja tutkimuksia tekemällä voimme loppupeleissä löytää vaikka millaisia tekijöitä Jeesuksen seuraajillekin jokapäiväisistä asioista. Helsingin Sanomat otsikoi verkkolehdessään 15.1.2011 musiikin iskevän aivoihin huumeen tavoin. Artikkelia luettaessa selvisi, että kanadalaisessa tutkimuksessa oli testattu vapaaehtoisia, jotka sanoivat tuntevansa kylmiä väreitä kuunnellessaan mielimusiikkiaan. Pian kävi kuitenkin ilmi, että kahdeksasta koekaniinista peräti kuudella oli populaarimusiikin sijasta klassillista musiikkia mielimusiikkinaan. Enkä yhtään ihmettele, sillä esim. Jean Sibeliuksen Finlandia ja Pjotr Tzaikovskin taivaallisen kaunis Romeo And Julia Fantasy Overture saisivat ainakin minun dopamiinini nousemaan ja kuuntelemaan kyseisiä kappaleita repeatilla tuntitolkulla. Mutta jos melodia on tylsä ja mitäänsanomaton, ei se herätä minussa minkäänlaisia tunnereaktioita, vaikka musiikki olisi miten svengaavaa tahansa. Miksi ihmiset kärsivät nykyään ylipainosta huomattavasti enemmän kuin vielä 1980-luvulla? Siksi että roskaruokien ja erilaisten herkkujen määrä on viimevuosina lisääntynyt roimasti. Ties kuinka monet tutkimukset ovat todistaneet sen että makeiset ja roskaruoka herkistävät ihmiset ylipainolle ja ensiksi mainitut vielä hampaita reikiintymiselle. Suklaaleivoksiakin on makeisista puhumattakaan pidetty joskus lihan tekoina ja synnillisiä ajatuksia herättävinä eivätkä ne ole tietääkseni saaneet aikaan mitään hyvää. Mikä ne on muka nykyään pyhittänyt? Ovatko ne tästä syystä syntiä? Ovathan ne toki hyvän makuisia, mutta jos kerran hyvin tehdyn populaarimusiikin hyviksi puoliksi eivät kelpaa taitavat sovitukset tai hyvät melodiat, niin silloin noiden herkkujen hyvänmakuisuuttakaan ei pidä hyväksyä. Elimistölleen tarvittavan määrän sokeria ihminen saa taatusti terveellisemminkin kuin makeisista. Ja vaikka tuomitsijat pystyisivätkin syömään niitä linjansa halliten, eivät läheskään kaikki pysty, mikä kyllä näkyy nykyään katukuvassa. Vanhassa liitossa oli muutamia ns. saastaisia eläimiä joita eivät uskovat saaneet syödä, kuten mm. sika ja äyriäiset. Yksi tärkeimpiä syitä tähän on juurikin näiden lajien epäterveelliysyys. Sianlihasta on erilaisten nykyaikaisten tutkimusten myötä löydetty vaarallisia trikiinejä ja yersinia-bakteereja, jotka aiheuttavat mm. niveltulehduksia, reumaa ja muita ihmiskehoa (Jumalan Temppeli) vahingoittavia pyörätuoliin vähitellen johtavia sairauksia. Tästäkään huolimatta nämä ruokasäädökset eivät ole uudessa liitossa voimassa enää lakina, mutta ovat kyllä varmasti sopivia niille jotka haluavat noudattaa terveellisiä ruokailutottumuksia. Vaikka musiikkiin liittyvissäkin kysymyksissä järjen käyttö on sallittua, ei meille ole musiikin suhteen annettu vastaavanlaisia "terveyssäädöksiä" sen enempää vanhassa kuin uudessakaan liitossa, joten silloin meidän ei pidä ruveta sellaisia kehittelemäänkään, ja lisäämään Raamattuun sellaista mitä siellä ei ole. Jos joku sellainen, joka ei ole seksuaalisuuden kanssa täysin sinut, sattuu kiihottumaan rytmikkäästä musiikista seksuaalisesti, niin se ei todellakkaan tarkoita sitä että kaikki kiihottuisivat. Silloin tilanne tietysti muuttuu, jos kappaleita tehostetaan psykedeelisillä valoefekteillä tai kaksimieliseltä kuulostavilla huokauksilla, tai jos niihin liitetään seksuaalisia musiikkivideoita tai lavaesiintymistä. Mutta ne, jotka tietoisesti pyrkivät kiihottumaan musiikista seksuaalisesti, saisivat kyllä täytettyä tarpeensa monella muillakin tavoilla. Eräs sielunhoitaja kertoi joillakin pyromaaneilla motiivina tuhotöilleen olevan juuri sen, että tulenliekit saavat heidät kiihottumaan seksuaalisesti. Ei kai tämä kuitenkaan tarkoita, että iltahetki takkatulen ääressä näinollen syntiä ja lihan tekoja, koska siihen sisältyy riski kiihottua seksuaalisesti? Miten sianlihan tai kebabin ja hampurilaisten yms. roskaruokien, makeiden herkkujen tai vaikka internetin haittatekijät eroavat huumeiden, tupakan tai humalahakuisen alkoholinkäytön aiheuttamista haittatekijöistä? Myös monet populaarimusiikin tuomitsijoista myöntävät, että ensiksi mainittujen asioiden kanssa on mahdollista elää aivan hyvin ilman että niistä koituu ongelmia, sen sijaan kolme viimeksi mainittua aiheuttaa automaattisesti haittatekijöitä käyttäjillensä. Kukaan ei voi olla tulematta humalaan juotuaan tiettyä määrää alkoholia tai menemättä sekaisin otettuaan huumeita, mitä tupakkaan tulee niin vaikka kaikki tupakoitsijat eivät sairastu keuhkosyöpään, tuhoaa tupakka automaattisesti keuhkoja. Raamattu opettaa että ihmiskeho on Pyhän Hengen temppeli ja sen turmeleminen (mitä tupakointi on riippumatta siitä sairastuuko tupakoitsija sen seurauksena) on syntiä (1. Kor. 3:17). Alkoholista humaltumisen Raamattu kieltää myös ja huumeet paitsi humalluttavat ihmisen myös turmelevat tupakan tavoin Jumalan temppeliä. Jos populaarimusiikki olisi verrattavissa päihteisiin, aiheuttaisi se kaikille kuuntelijoille automaattisesti noiden tutkimustulosten kuvailemia oireita joihin populaarimusiikin tuomitsijat vetoavat. Miten on siis mahdollista, että esim. minä en kiihoitu seksuaalisesti tai tule vihaiseksi kuunnellessani esim. Glenn Kaiseria tai Juha Kelan aikasta Pro Fideä? Tai sitten se että tuttavapiirissäni on monia hyvin käyttäytyviä ja hyvin koulussa menestyneitä nuoria jotka kuuntelevat rockmusiikkia ilman sen kummempia käytöshäiriöitä? Vaikka minulla on takanani satoja ellei jopa tuhansia kilometrejä auton ratissa musiikin soidessa taustalla, niin en ole koskaan tullut henkisesti humalaan vaan tie on aina näkynyt selvästi edessäni. Niinpä kristillinen nykymusiikki on verrattavissa noihin ensiksi mainittuihin asioihin, joiden kanssa ihminen voi elää täysin normaalisti ilman että ne aiheuttaisivat mitään synnillistä, mutta joiden kohdalle on hyvä asettaa jonkinlaiset kohtuurajat. Jotkut (eivät kaikki) kristillisen nykymusiikin tuomitsijat ovat kuitenkin antaneet mielellään ymmärtää, että kaikki ne Jeesuksen seuraajat jotka sitä kuuntelevat olisivat automaattisesti epäjumalanpalvojia, minkä ainakin allekirjoittanut tulkitsee tarkoittavan samaa kuin automaattisesti addiktoitunut. Joidenkin yksittäistapausten kohdalla tämä saattaa pitää paikkansa, mutta noin yleistettynä tällaisen väittäminen täyttää yhdeksännen käskyn rikkomisen kriteerit. Otan seuraavaksi erään esimerkin siitä mitä jo aluksi kritisoin: jos jotain asiaa on ensin käytetty lyömäaseena kristillistä nykymusiikkia vastaan, ei sillä enää olekaan mitään väliä sitten kun se löytyy jostain muusta, kenties tuomitsijoille itselle tärkeästä, asiasta. Kun jotkut (eivät kaikki) kristillisen nykymusiikin tuomitsijat vetoavat heikkoihin veljiin ja sisariin joille musiikki saattaa olla lankeemukseksi, minkä perusteella meidän vahvojen pitäisi luopua kokonaan kristillisestä nykymusiikista, ei heillä tunnu olevan pienintäkään aikomusta luopua internetistä ja huomioida niitä joille pelkän internetin näkeminenkin voi koitua lankeemukseksi. Tämän antikristillisempää toimintaa tuskin löytyykään: käyttää toisten omantunnonheikkoutta hyväksi omien tarkoitusperien saavuttamisen yrittämiseksi. Erään tutkimuksen mukaan 2000-luvun alussa tapahtuneista armeijan keskeyttämisistä suuri osa johtui juuri internetriippuvuudesta, eli nuoret miehet eivät kyenneet olemaan ilman. Juuri tätä samaista internetiä kristillisen nykymusiikin tuomitsijatkin käyttävät kertoessaan internetnarkomaaneille evankeliumia ja syyttäessään musiikin "kohtuukäyttäjiä" addiktoitumisesta musiikkiin. Internetriippuvaisuus on muutenkin yleisempää mitä moni osaa edes kuvitella. Erään tutkimuksen mukaan 2000-luvun alussa tapahtuneista armeijan keskeyttämisistä suuri osa johtui juuri internetriippuvuudesta, eli nuoret miehet eivät kyenneet olemaan ilman. Juuri tätä samaista internetiä kristillisen nykymusiikin tuomitsijatkin käyttävät kertoessaan internetnarkomaaneille evankeliumia ja syyttäessään musiikin "kohtuukäyttäjiä" addiktoitumisesta musiikkiin. Samalla heistä monet ovat kuitenkin itse addiktoituneita internetin käyttöön. Internetriippuvaisuus on varmasti ollut joskus enemmän tai vähemmän tuttua meille kaikille, myös itsellenikin. Luulisin jopa pärjääväni autiolla saarella paljon helpommin ilman musiikkia kuin internetiä tai älypuhelinta (olettaen tietysti että minulla olisi käytössä hätätilanteita varten ns. normaali puhelin ja että laskujeni maksu tapahtuisi sen aikaa suoraveloituksella). Elämää löytyy myös ilman internetiä. Minulla ei ole mitään internetevankelioimista vastaan sinänsä, sitähän minä itsekin näillä kotisivuillani teen, mutta kun evankeliointi on toiminut myös ajalla ennen internetin tuloa, toimii se varmasti edelleenkin, kunhan vain jaksaisimme nostaa takapuolemme ylös koneen äärestä. Vaikka kristillisen nykymusiikin vertaamisessa automaattisesti päihteiden käyttöön yms. onkin kysymys lähinnä viisastelusta jollaisen voi jättää täysin omaan arvoonsa, on meidän silti hyvä muistaa että kaikenlainen musiikki ei sovi kaikille ihmisille ja kaikkiin tilanteisiin. Kuten saatamme olla allergisia tai tulla allergiseksi ruoka-aineille, voivat jotkut olla allergisia tai tulla myöhemmin allergisiksi tietynlaiselle musiikillekin. Myös monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat ovat allergisia suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoiden hyväksymälle länsimaista viihdemusiikkia muistuttavalle ylistysmusiikille. 5. NYT ON KAIKKI HYVIN! VAI ONKO SITTEKÄÄN? "Joidenkin mielestä kirkko parantaa maailmaa parhaiten tulemalla maailman kaltaiseksi. Mutta aina kun kirkko niin tekee, se päätyy kompromisseihin, joiden myötä se menettää hengellisen arvovaltansa ja vaikutusvaltansa. Silloin kirkko ei muutakaan maailmaa, vaan maailma muuttaa sitä." (Billy Graham, Voimaa joka päivälle, Uusi Tie 2003) Nyt kun olemme kerran todenneet, että Raamattu ei opeta mistään asiasta tulevan synnillistä siksi että siihen liittyisi jokin epämääräinen kulttuuri, tai että tavanomainen populaarimusiikki ei ole yhtään sen epäterveellisempää kuin esim. makeat herkut tai pikaruokaloiden hampurilaisateriat, niin tarkoittaako se sitä että saamme ottaa nyt kaiken ilon irti vapaudesta josta Raamattu puhuu, ja kehitellä seurakuntaelämästä niin värikästä ja viihteellistä kuin vain mielikuvituksemme sallii, ajattelivat tiukkapipot sitten mitä tahansa? Vastus on yksiselitteisesti EI! Nyt pääsemme aiheeseen, jossa voin sanoan olevani monilta osin samaa mieltä kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden kanssa. Kun katsoo millaista nykyinen kristillinen nuorisokulttuuri on, niin ei voi kuin pudistella päätä. Otan ehkä hieman tarkoituksella kärjistetyn kuvitteellisen esimerkin siitä millaista meininki omassa nuoruudessani pahimmillaan oli, ja millaista se joissain tilanteissa saattaa olla vieläkin. Isossa urheiluhallissa on meneillään kristillinen nuorisotapahtuma. Pienessä huoneessa hallin yhteydessä on käynnissä ns. gospeldisko, jossa jossa nuoret tanssivat monilla naisista pitäen yllään vain paljastavaa hihatonta T-paitaa värivalotehosteiden luodessa psykedeelistä tunnelmaa. Itse hallin puolella hortoilee lavan edessä suuri määrä väkeä äänenvoimakkuuden ollessa niin luja että vähempikin riittäisi. Hallin puolella soittamassa oleva yhtye lukee ääneen ihailijapostia jota on uransa aikana saanut. Seuraavaksi esitettävä kappale on George Harrisonin alunperin Hare Krishnaa palvova My Sweet Lord (Hare Krishna muutettuna Jeesukseksi Kristukseksi), pääasiallisena syynä ehkä hämäävä nimi, kitaristin heiluen ja hyppien kornin näköisesti. Paikallaan ei kai tarvitse seistä kuin puu, mutta joku raja sentään on oltava. Tuollainen hyppiminen vie huomion helposti esittäjään eikä sanomaan. Yhtyeen lopettaessa soittamisen ja puhujan aloittaessa raamattutuntia lähtevät nuoret vaeltamaan levottomina pitkin salia, samaan aikaan kun lavalla olleen yhtyeen laulaja, paistateltuaan hetken aikaa yleisön suosiossa, menee pukuhuoneeseen pitämään taukoa. Kun raamatunopetus loppuu ja seuraava yhtye aloittaa soittamisen, juoksevat nuoret takaisin. Konsertin loputtua artisti alkaa jakamaan nimikirjoituksia, nuoret tytöt ovat onnesta sekaisin. Toisin sanoen, meininki ei eroa millään tavoin maallisesta nuorisokulttuurista, paitsi kappaleiden sanojen osalta. Illan päätteeksi kaikki ovat tyytyväisiä, paitsi Jumala. Kun Mooses johdatti juutalaiset Egyptistä takaisin luvattuun maahan, alkoi kansa valittaa, koska heitä ei miellyttänyt se ruoka jota matkalla oli tarjolla (4. Moos. 21:6) eivätkä seuraukset olleet kovin kehuttavat. Paavali ottaa tämän saman ongelman esiin Uudessa testamentissa (1. Kor. 10:10). Siksi on mielestäni arveluttavaa lähteä valittamaan ja nirsoilemaan jos seurakuntien tilaisuuksien ulkoasu ei miellytä. Edellinen ei tarkoittanut, että Egyptissä tarjottava ruoka olisi ollut syntiä. Sitä vain oli sillä hetkellä mahdotonta saada. Ei kaikkea kristillistä nykymusiikkiakaan tarvitse kokonaan torjua, mutta että järjen käyttö on sallittua. Vaikka me olemmekin vapaita, myös kuuntelemaan kristillistä nykymusiikkia ja tekemään taidetta, emme saa antaa vapauden mennä liiallisuuksiin jotta se todella pysyisi vapautena (Gal. 5:13). Mielestäni on muutenkin ongelmallista, että seurakuntien toimintaa pyritään niin voimakkaasti jakamaan eri ikäisille, koska meidän tulisi kaikkien olla yhtä ja samaa seurakuntaa ikää katsomatta. Tällä en tarkoita, etteivätkö nuoret aikuiset tai ikäihmiset voivat aina silloin tällöin kokoontua keskenäänkin. On myös täysin selvää, että myös Jeesuksen seuraajat tarvitsevat rinnalleen eri ikäisten ystävien lisäksi myös omanikäisiäänkin ystäviä jotka ehkä ymmärtävät samassa elämäntilanteessa olevia ihan eri tavalla kuin vanhemmat. Meidän ei kuitenkaan pitäisi kasvaa liian riippuvaiseksi samanikäisistä sisarista ja veljistä. Itse olen kokenut todella siunaavina sellaiset kokoukset, joissa on paikalla niin nuoria kuin vanhempiakin Jeesuksen seuraajia, koska näillä vanhemmilla Jeesusta seuranneilla on usein sellaista elämänkokemusta josta nuoretkin voivat saada paljon. Ajatuksella, että koska Jeesuksen seuraajatkin tarvitsevat viihdykettä on seurakuntien tehtävä tarjota sitä heille, tehdään heille todellinen karhunpalvelus, sillä Raamatussa meitä ei kutsuta elämään uskoamme todeksi omista mieltymyksistämme käsin. Sanaan kiinni kasvaminen voi vaatia senkin että meiltä riisutaan pois kaikki mahdollinen aina ihmissuhteista lähtien, joten musiikista ei saa tehdä itsestäänselvyyttä. Ja koska musiikkityön ajatellaan pitkälti olevan joka miehen oikeus, on siitä esittäjien kutsumuksen ja sitoutumisen puutteen vuoksi tullut suureksi osaksi uskoville suunnattua viihdettä, mistä olen hyvin surullinen. Olen nähnyt, miten monet kanssani yhtäaikaa seurakuntanuorissa mukana olleet ovat luopuneet uskostaan (oma siskoni on yksi heistä), koska heidän uskonsa on mitä todennäköisemmin kasvanut kiinni kristilliseen nuorisokulttuuriin eikä Jeesukseen ja Raamatun sanaan. Raamattu opettaa että puu tunnetaan hedelmistään (Matt. 7:19), ja tämän vuoksi tapahtumien ja järjestäjien puolesta olisikin syytä rukoilla. En halua osoitella sormella ketään enkä ole tuomitsemassa ketään kadotukseen (eihän minulla sellaisia valtuuksia edes ole), mutta haluan vain herättää ajatuksia. Kuulin kerran kuina erääseen kristilliseen tapahtumaan oltiin kerran kutsumassa puhumaan erästä Aasiassa työskentelevää lähetyssaarnaajaa. Sitten kutsu kuitenkin peruttiin, koska lentolippu oli kallis eikä järjestäjillä ollut rahaa. Samana- tai seuraavana kesänä kutsuttiin saman järjestön nuorisotapahtumaan eräs yhtye toiselta puolelta maailmaa, jotka tuskin tulivat halvemmalla. Tuon perusteella haastaisin kyllä päättäjiä miettimään asioita ja katsomaan itseään peiliin. Lisäksi nykyään tapahtumiin näyttää pääsevän esiintymään pelkästään jo kristillisellä tunnustuksella vaikka sanoma olisikin mitäänsanomaton. Koomikkoja ja sirkustaiteilijoita ei pitäisi kristillisiksi mainostettuihin tilaisuuksiin pyytää, koska luonnollisen ihmisen kohdalla Jumalan sana jää taatusti kakkoseksi kilpailussa viihteen hengen kanssa. Ei kaikki viihteellisyys ole tietenkään pahasta, kunhan sillä ei pyritä pakenemaan todellisuutta. Jeesuksen seuraajan elämässä on tilaa muillekin asioille kuin sanalle ja rukoukselle, kunhan vain osaa laittaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Mielestäni Jeesuksen seuraaja voi noin muuten käydä joskus katsomassa jonkun konsertin, elokuvan tai sirkus- ja teatteriesityksen kunhan ne eivät ole sellaisia jotka tietoisesti rienaavat kristillisiä arvoja ja vapahtajaamme Jeesusta. Jeesuksen seuraaja voi myös mielestäni toimia ammatikseen tai harrastuksekseen esim. näyttelijänä, koomikkona, tanssijana tai sirkustaiteilijana elättääkseen sillä itsensä ja/tai perheensä, joskin jonkinlaista rajanvetoa näissäkin asioissa olisi varmasti hyvä tehdä. Sinänsä minusta on ihan hyvä, että esim. elokuvia, nykymusiikkia tehtään myös kristillisellä sanomalla, kunhan ne eivät korvaa hengenravintona sanaa ja rukousta, kuten valitettavasti joidenkin Jeesuksen seuraajien kohdalla tuntuu käyneen. Sekin on hyvä, että löytyy esim. Mikko Vaismaan kaltaisia kristillisiin arvoihin pohjaavia koomikkoja, sillä ei tervehenkinen huumori ole missään tapauksessa paha asia. En kuitenkaan ymmärrä miksi showta ja performanssitaidetta pitää yrittää väkisin kristillistää. Jos nämä ongelmat on huomattu, niin miksi tuntuu siltä, että niihin ei juurikaan puututa? Ikävä sanoa näin, mutta nykyisessä muodossaan esim. Nuorten Kesä tai Maata Näkyvissä-festarit eivät valitettavasti edistä evankeliumin leviämistä lainkaan. Välillä herää kysymys, onko soittajilla kenties halu näyttää että me olemme yhtä hyviä kuin maallisetkin muusikot? Keith Greeniä lainatakseni: Jumala ei halua meidän olevan yhtä hyviä vaan paljon parempia. Eikä puhe ole nyt musiikillisesta lahjakkuudesta, vaan asenteistamme. Musiikillista lahjakkuutta ei toki tarvitse peitellä niin että soittaa tarkoituksella huonosti, ja olen sitä mieltä että myös kristillisessä nykymusiikissa on myös tilaa kitara- tai rumpusooloille mikäli Jumala on siunannut jotakuta virtuoosimaisilla soittajan lahjoilla niin että nämä osaavat käyttää lahjojaan Jumalan kunniaksi, esim. Psalmeissa esiintyvät sela-huudahdukset tarkoittavat juuri instrumentaaliosuutta. Muutenhan meidän kannattaisi jättää soittimet kokonaan pois ja siirtyä ortodoksisen kirkon tavoin pelkkään acapela-lauluun. Mutta samalla olen myös sitä mieltä, että todellisesta lahjakkuudesta kertoo sekin että osataan soittaa ja sovittaa laulut niin että nämä soolot eivät ole tyylinnäyte lahjakkuudesta, vaan toistavat sanottua. Raamattu sanoo, että usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta (Room. 10:17). Näin ollen musiikki ei saa soida niin kovaa että sanoista ei saa selvää. Jos näin käy, kaikuu evankeliumi kuuroille korville ja Saatana on riemuissaan. Mielestäni musiikkia tulisi voida kuunnella ilman korvatulppia, minkä ei pitäisi olla ongelma isoissakaan konserteissa. Koska myös korvat ja tärykalvot ovat osa Pyhän Hengen temppeliä, ei mitään musiikkia ole tarkoitettu tuhoamaan niitä (1. Kor. 3:17). Mutta kyllä rockmusiikkia voi aivan hyvin kuunnella levyiltä tai tietokoneelta hiljaisemmalla äänenvoimakkuudella, samoin kuin klassillista musiikkia tai audioraamatunopetuksia niin kovaa että korvat hajoavat. Ikävä kyllä temppelimarkkinoiden henki näkyy pitkälti kristillisyydessä tänä aikana eikä suinkaan pelkästään musiikkipuolella. Hinnan asettaminen tuotteeseen ei sinänsä ole vielä pahaa asiam kunhan syynä on kulujen peittäminen tai rahojen lahjoitus esim. lähetystyöhön, eikä halu rikastua. Kyllähän monet kristillisen nykymusiikin tuomitsijatkin myyvät omia kristillistä nykymusiikia vastaan kirjoitettuja kirjojaan tai äänitteitään sen sijaan että Keith Greenin tapaan antaisivat niitä iltamiseksi. Mutta musiikkipuolella tämän asian kanssa on oltava todella tarkka. Se että myynnissä on yhtyeitä mainostavaa oheismateriaalia, on Jumalan temppelin tekemistä markkinahuoneeksi. En ole ikinä nähnyt saarnaajilla ja evankelistoilla vastaavanalaista. Minulla ei ole mitään esim. evankelioivia T-paitoja vastaan, mutta kristillisissä piireissä niiden pitäisi tuoda esiin Jeesusta eikä toimia kenenkään muun erityisinä mainostajina. Nykyään kristillisten T-paitojen henki tuntuu valitettavasti aivan toiselta mitä se oli Pro Fiden Jeesus On Herra-paidoissa 1970-luvulla. Juice Leskinen teki vuonna 1973 julkaistulle ensimmäiselle levylleen kappaleen Jeesus Pelastaa. Tuossa kappaleessa ei suinkaan lauleta Jeesuksen sovintoverestä, vaan aivan kaikkea muuta: "Nyt Jeesus-kuvat pannaan siistiin nippuun Jeesus-kansioon. Ja Jeesus-purkkaa leukoihin ja Jeesus-suihke kainaloon", sekä muutamia sellaisia kohtia joita ei ääneen mainita. Alun perin tuo kappale tehtiin kritisoimaan uskonasioilla rahastamista, mikä sinänsä kyllä onkin ihan kritisoimisen arvoinen juttu. Tuossa kappaleessa esiintyvät vitsit ovat kuitenkin yliampuvia ja siinä pilkataan sekä Jeesuksen seuraajia että Jeesusta itseään, joten en voi sitä kenellekään suositella. Mutta silti se pistää varmasti viettimään miten Jeesuksen seuraajien kannattaisi käyttäytyä. Samaa jatkumoa rahastukselle ovat kaiken maailman ns. kristilliset (?) kilpailut, niin musiikissa kuin kaikessa muussakin. Raamatun mukaan se, joka itsensä ylentää, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään (Matt. 23:12). Älkäämme siis pyrkikö olemaan muita parempia. En väitä että kaikenlaiset leikkimieliset kilpailut olisivat välttämättä syntiä (1. Kor. 9:24-25, 2. Tim. 2:5), tuskin Paavali olisi muuten käyttänyt niitä esimerkkeinään rohkaistakseen meitä jatkamaan matkaa. Mutta kilpailujen järjestäminen kristillisissä piireissä antaa hyvin huonon kuvan kristillisestä elämästä. Siinä kilpailussa, kuka pääsee Taivaaseen, väsymyksestä kaatuneet autetaan pystyyn ja heitä autetaan myös maaliin asti ja jokainen maaliin tullut on voittaja Jeesuksessa. Tätä samaa periaatetta meidänkin pitäisi noudattaa ja näin ollen kristillisissä taidepiireissä järjestettävät "kilpailut" eivät saisi olla kilpailuita, vaan tilaisuuksia esittää omia teoksiaan ilman että kukaan olisi erityisesti voittaja tai saisi ensimmäistä palkintoa. Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä (Room. 14:17). Liiasta monipuolisuudesta voi saada senkin väärän kuvan, että kristillinen nuorisokulttuuri olisi rajaton ja kriittinen ei tarvitsisi olla, koska kaikki mitä tarjotaan on "kristillistä" ja siksi "sallittua". Tällainen ajattelu näkyy olevan muotia nykyään monissa muissakin kuin musiikkiin ja taiteeseen liittyvissä kysymyksissä. 6. TÄYTTÄÄKÖ MUSIIKKI NS. RAAMATULLISET TYYLIKRITEERIT? "Makuja on ja saa olla monenlaisia, ja musiikissa saa olla laaja kirjo soittimia ja menevyyttä, jos siinä vain on tiettyä musiikillista osaamista, taidokkuutta, harmoniaa ja ideaa. Tosin jos vaikka hintana on selvä kuulonalentuma desibelivyöryn alla, tai soitetut äänet ovat tahallaan suoranaisesti riitasointuista kakofoniaa, jokin on pielessä, eikä tilanne mahdu Luojan ihmiselle antaman sopusointuisuushakuisuuden raameihin." (Marcus Heinoja, Musiikki taide ja erilaiset performanssit kristillisissä piireissä, Jumalan asiallako?) Sen sijaan että me kristillistä nykymusiikkia tehdessämme murehtisimme sitä kuuluuko musiikki sallittuun genreen vai ei, olisi meidän syytä pysähtyä miettimään sitä täyttääkö musiikki ns. raamatulliset tyylikriteerit. Olen nähnyt esitettävän jos jonkinlaisia tyylikriteeritä joista jotkut ovat kuitenkin olleet aikalailla tuulesta temmattuja, ja joissa käytetyt raamatunkohdat on irroitettu alkuperäisestä asiayhteydestään. Yksi tyypillisimpiä väitteitä on, että musiikin kolmesta tekijästä (rytmi, melodia, harmonia) rytmillä olisi rockmusiikissa liian suuri osuus melodian ollessa tuomitsijoiden liian vähäisessä osassa. Mutta mitä sitten vaikka näin olisikin? Missä päin Raamattua sanotaan mikä on ainoa oikea rytmin ja melodian raamatullinen suhde? Missä päin Raamattua sanotaan, että musiikki muuttuisi saatanalliseksi jos noiden kolmen tekijän keskinäinen balanssi vaihtelee? Älkäämme lisäilkö Raamattuun sellaista mitä siellä ei ole. Monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat opettavat, että mitä svengaavampaa musiikki on, sen enemmän se herättäisi ihmisissä lihan himoja. Mutta tuo ei monienkaan ihmisten kohdalla päde, sen voin omasta rehellisestä kokemuksesta sanoa. Se, mihin itse musiikissa ihastun, ei suinkaan ole rytmi, vaan nimenomaan melodia. Vaikka musiikki olisi kuinka svengaavaa mutta melodia tylsä ja mitäänsanomaton, ei se juuri herätä minussa tunteita. Sen sijaan vaikka jossain laulussa ei olisi lainkaan rumpuja, pelkkä yksinkertainen piano, niin mikäli melodia ja soinnut ovat kauniita ja taidolla sävellettyjä, saatan unohtua kuuntelemaan kyseistä melodiaa pitkäksikin aikaa tuntien selkäpiissä kylmiä väreitä. Ei musiikissa todellakaan tarvitse olla rumpuja jotta se voisi viedä mennessään, tämän todistavat monien pianovirtuoosien uskomattoman nopeasti soitetut taidonnäytteet. Tiedän että en suinkaan ole ainoa joka kokee asian juuri näin. Koska Raamatun mukaan Pyhän Hengen hedelmää on rauha (Gal. 5:22), tai siihen että Jumala ei ollut myrskyssä, maanjäristyksessä eikä tulessa mutta ilmestyi lopulta näiden ilmiöiden jälkeen hiljaisessa tuulenhyminässä (1. Kun. 19:11-13). Tuomitsijoiden mielestä nämä kohdat puhuisivat sen puolesta että musiikin tulisi olla nimenomaan kaunista ja rauhallista, ei komeaa tai mahtipontista. Mutta kun lähdemme tulkitsemaan Raamattua, on meidän huomioitava se että yksikään raamatunkohta ei voi kumota toista (poikkeuksena vanhan liiton laki joka kymmentä käskyä lukuunottamatta ei ole enää uudessa liitossa voimassa). Raamatussa kylläkin opetetaan että Jumala puhuu tavalla jos toisella (Job. 33:14). Sen lisäksi, että Jumalan kerrotaan ilmestyneen tuulenhyminässä, kerrotaan Hänen ilmestyneen myös päinvastaisellakin tavalla, eli jylisten voimallisesti särkien setrit ja halkoen tulen liekit ja vapisuttaen erämaan (Ps. 29:3-8). Edellämainitusta toiminnasta ovat kyllä rauha ja hiljaisuus kaukana, siitä emme pääse mihinkään. Kun Jeesus ryhtyi kaatamaan markkinahuoneeksi muutetussa temppelissä rahanvaihtajien pöytiä ja ajamaan heitä ulos ruoskan kanssa sen sijaan että olisi vain rauhallisesti mennyt viheltämään pelin poikki ja sulkemaan markkinat (Matt. 21:12-13, Mark. 15:11-17, Joh. 2:14-17), liittää Johannes tapahtuman jatkeeksi Psalmin 69:10 (kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut), mikä todistaa Jeesuksen toimineen kiivasti. Vaikka Jeesus ei ollutkaan Isä eikä Hän ollut Pyhä Henkikään, niin sama Jumalan Henki Hänessäkin vaikutti. Emme pääse minkäänlaisilla selityksillä yli siitä, että pöytien kaataminen ja eläinten pois ajaminen ruoskan kanssa on yhdistelmänä kaikkea muuta kuin rauhallinen, myös ilman että asiasta olisi erikseen mainittu vielä kertaalleen (Joh. 2:17). Sensijaan jos Jeesus olisi toiminut agressiivisesti, olisi Hän paiskoessaan pöytiä nurin mm. pahoinpidellyt tai uhkaillut muita paikalla olevia, ja sellaista Hän ei tietenkään tehnyt. Vaikka musiikkia onkin harvemmin totuttu kuvaamaan sanalla kiivas, voi musiikki aivan hyvin olla menoltaan rajua ja kovaäänistä ilman että se olisi agressiivista. Kiivauskin on toki vääränlaista silloin kun se perustuu esim. ylpeyteen, kateuteen tai katkeruuteen (Jaak. 3:14-16), mutta jos se perustuu totuuden puolustamiseen ja syntiä kohtaan suuntautuneeseen vihaan, kuten Jeesuksen toimittama temppelinpuhdistus todistaa, tilanne muuttuu. Niinpä esim. Gal. 5:22 ei kelpaa perusteluksi sille että rajuus sinänsä olisi musiikissa syntiä, koska Jumalan ilmestymisestä voimallisesti jylisten ja Jeesuksen kiivaudella toimittamaa temppelinpuhdistusta ei voi millään verukkeella sanoa rauhalliseksi. Eikä tämä tee tyhjäksi sitä mitä Gal. 5:22 opettaa, sillä lukiessamme Raamattua yhtenä kokonaisuutena voimme huomata että rauhaisat välit Jumalaan ja muihin ihmisiin (erilaisista näkemyksistä huolimatta) ovat todellakin Hengen hedelmää. Eri ihmisten käsitykset siitä, missä menee kiivauden ja agressiivisuuden raja, vaihtelevat eri ihmisten keskuudessa, ja siksi monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat saattavat pitää monia suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoiden ylistyslaulujakin agressiivisina. Haluan tietysti edelleen kunnioittaa populaarimusiikin tuomitsijoiden oikeutta omiin mielipiteisiinsä, enkä halua pitää erilaisia musiikillisia käsityksiä tekijöinä jotka määrittelisivät kuka on veli tai sisar Kristuksessa. En loukkaannu jos joku on kanssani eri mieltä jostain tai ei omasta musiikistani pidä enkä toisaalta halua itse olla loukkaukseksi kenellekään. En myöskään halua esiintyä minkäänlaisena auktoriteettina jonka näkemysten pitäisi ratkaista millainen musiikki on oikein ja millainen ei. Mutta olen kuitenkin huomannut yhden kriteerin minkä Raamattu musiikille asettaa, eikä pelkästään musiikille vaan kaikelle muullekin: "Niinhän on elottomien soittimienkin laita, huilujen tai kitarain; kuinka tiedetään, mitä huilulla tai kitaralla soitetaan, elleivät ne soi toisistaan erottuvin sävelin?" (1. Kor. 14:7) "Kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä." (1. Kor. 14:40) Vaikka Raamattu ei olekaan mikään musiikkitieteen oppikirja, ei tietoinen epäjärjestyksellisyys ei ole Jumalan raamien mukaista (1. Kor. 14:33, 2. Kor. 12:20, Jaak. 3:16). Yhtä kriittisesti, mitä tiukemman koulukunnan tuomitsijat suhtautuvat kevyempääkiin rytmimusiikkiin, suhtaudun itse jumputtavaan konemusiikkiin sekä agressiivisempaan rämärockiin, punk- ja heavymetalmusiikkiin ja eteenkin niiden raskaimpiin alalajeihin (blackmetal, deathmetal, trashmetal yms.) joita minun on rehellisesti sanottuna mahdotonta ymmärtää kristillisissä piireissä, sillä juuri tuollaisesta kaoottisuudesta niissä onkin usein (ei aina) kysymys ja siksi Saatana varmasti on onnistunutkin sekoittamaan niihin niin paljon mielleyhtymiä omasta toiminnastaan. Joku saattaa nyt ajatella, että toimin itse juuri sillä samalla tavalla jolla toimimisesta kristillisen nykymusiikin suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoita kritisoin. Vastaan tulee kuitenkin eräs huomattava ero muiden musiikkityylien kanssa. Toisin kuin suurin osa ns. tavanomaista populaarimusiikkia, joita yleensä esitetään kokolailla tavanomaisiin vaatteisiin pukeutuneina, juuri sellaisella lauluäänellä jonka Jumalalta on lahjaksi saanut (puhumattakaan saunasta ja antiikin ajan taiteesta), eivät nämä äskenmainitut heavymetalmusiikin alalajit ole menettäneet kapinallista luonnettaan vaan ne mielletään usein edelleen yhteen saatananpalvonnan kanssa, johon liittyvät mielleyhtymät ovat yhä kietoutuneet kyseiseen musiikkityyliin huomattavasti voimakkaammin mitä vapaa seksi tai päihteet olivat aikoinaan tavallisen populaarimusiikin ympärille, tai epäjumalanpalvonta saunomisen ja antiikin ajan taiteen ympärille. Minulle ei tulisi mieleenikään alkaa kritisoida punk- ja heavymetalmusiikkia siksi, että niitä maailmassa arvostetaan ja käytetään epämääräisiin tarkoitusperiin. Suurin ongelmatekijä on siinä, että vaikka kiivaus ja koväänisyys laulamisessa onkin toisinaan tarpeen sanoman sitä edellyttäessä, niin tajuton karjuminen ei ole kuitenkaan luonnollista, saati sitten petomainen örinä joka tekee sanoista vaikeaselkoisia. Sähkökitaran ja särkijän käyttö ei sinänsä ole syntiä, mutta mielestäni niitä tulisi pyrkiä soittamaan ja käyttämään siististi ilman että kitara kuulostaisi ruosteiselta sirkkeliltä. Välillä tuntuu siltä että noissa mainitsemissani heavymusiikin alalajeissa pyrittäisiin kokonaisuudesta tekemään tietoisesti petomaisen synkkää, mikä ei ole kristillisestä näkökulmasta katsottuna oikeanlainen päämäärä. Näen ristiriitaisena myös sen jos Jeesuksesta ja syntien sovituksesta aletaan kertoa sellaisen psykedeelisen musiikin säestämänä, jollaista 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla alettiin tehdä ja josta ensimmäinen mielleyhtymä on lähinnä huumekokeilut, humalatila tai krapula. En sinänsä halua kyseenalaistaa näiden Jeesusta seuraavien heavymetalistien uskoa enkä halua musiikillisten näkemyserojen tulevan yhteyden esteeksi, sillä kukaan meistä ei edelleenkään ole erehtymätön. Ja monista heidän tekemistään lauluista saisi uudelleensovittamalla varsin kelvollisia versioita. Mutta en voisi edes ajatella lähteväni mukaan ns. kristilliseen (?) metalliunioniin tai muihin sellaisiin juttuihin joissa tällaista musiikkia kovasti suositaan. En usko, että ns. kristillinen (?) heavymetalmusiikki olisi musiikkina sen saatanallista energiaa säteilevämpää kuin esim. Eduskuntatalon doorilaiset pylväät, saunassa kiukaalle heitettävän veden aiheuttama höyry tai Korinton ja Rooman kaupoissa myytävänä olleet epäjumalille uhratut lihat, emmehän me Jeesuksen seuraajat ole edelleenkään taikauskoisia. Mutta tämä ei ole kuitenkaan syy heittää kevyesti yli laidan mainitsemiani tosiasiaoita, eikä sitä että kaiken edellämainitun lisäksi ns. kristillisessä (?) heavymetalmusiikissa on usein mukana sitä suorastaan kammottavastaa rekvisiitaa mitä maallisella puolella esiintyy ja mikä on eräs merkittävimpiä tekijöitä tyylin määrittelyssä. Tätä rekvisiittaa ovat örisevän karjumisen lisäksi petomaiset maskit vertavaluvine suineen ja erilaiset pentagrammit sekä huomiota herättävä pukeutuminen (tosin kaikki heavymetalyhtyeet eivät edellämainittuja elementtejä käytä). Joidenkin kyseisenlaista musiikkia soittavien Jeesuksen seuraajien olen kuullut perustelevan asiaa sillä, että kyseinen musiikki ei olisi tarpeeksi uskottavaa ilman niitä. Itsekin tosin olen asiasta samaa mieltä, mutta minkään Jeesuksesta kertovan musiikin ei tule mennä uskottavuuden ehdoilla, vaan evankeliumin. Mustissa nahkatakeissa ei kai sinänsä ole mitään pahaa, joskaan niitä ei ole tarkoitettu käytettäviksi kuumilla kesähelteillä. Vastaavanlaista kyseenalaista rekvisiittaa ja kaikenlaista muunlaistakin tietoisesti huomiota herättävää pukeutumista vastustaisin toki minkä tahansa muunkin musiikin kohdalla sekoittamatta sitä kuitenkaan itse musiikkiin (1. Piet. 3:3). Olen kuullut puolialastomien naisten, Freddie Mercuryn tai Elton Johnin kaltaisten keikailevien riikinkukkojen tai esim. kaaliksi tai joksikin muuksi yhtä pöhköksi pukeutuneiden Peter Gabriel-kloonien kiertävän maailmalla julistamassa evankeliumia, mikä antaa ristiriitaisen todistuksen siitä mihin Jumala Raamatussa meitä kehottaa. Jumala varjelkoon minua näkemästä tällaista livenä. Tietysti voimme kaveriporukalla pitää joskus naamiaisia tai teemapukujuhlia, mutta sellaisten paikka ei ole evankelioimiskokouksissa. Jotta en edelleenkään syyllistyisi juuri siihen samaan toimintaan josta kristillisen nykymusiikin suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoita kritisoin, niin haluan muistuttaa, että epäjärjestyksellistä musiikkia löytyy jokaisesta musiikkigenrestä (joskin kevyemmän musiikin puolelta vähemmän), ei vain niistä äskenmainitsemistani. Tästä on hyvänä esimerkkinä on free jazz jonka sointukulut poukkoilevat kaoottisesti miten sattuu ja joka on jakanut asiantuntijoiden paljon mielipiteitä siitä voiko kyseistä tyyliä ylipäätään luokitella musiikiksi lainkaan. Eikä edes heavymetal ei ole genrenä tyylillisesti yhtenäinen, sillä koko 1960/70-luvun taite oli täynnä musiikillisia kokeiluita ja koska tuohon aikaan heavymetalyhtyeiksi (joiden musiikki on kulultaan paljon kesympää mitä saatananpalvontamusiikiksi mielletty myöhemmin syntynyt blackmetal) kategorioidut yhtyeet saattoivat ottaa vaikutteita kevyemmästäkin musiikista, ei aivan kaikkea heidän musiikkiaan voi sanoa agressiiviseksi, ehkä kiivaaksi, kaikkea ei välttämättä edes siksikään. Niinpä siis monilta heavyrockyhtyeiksi määritellyiltä yhtyeiltä on alusta lähtien löytynyt jonkinverran myös ihan salonkikelpoistakin musiikkia. Otan esimerkkinä 1970/80-lukulaisittain heavymetalyhtyeeksi määritellyn Resurrection Bandin, joka bluesia nykyään soittavan keulakuvansa Glenn Kaiserin myötä on tullut minullekin bluesin ystävänä jossain määrin tutuksi. Vaikka en ihan kaikkea Resurrection Bandin musiikkia pidäkään Raamatun antamien raamien mukaisena, löytyy heiltä monia sellaisiakin kappaleita, joissa agressiivisuuden sijasta on kuultavissa tyylikästä mahtipontisuutta. Tästä esimerkkinä Where Roses Grow, joka todistaa että kitarassa käyteetävällä särkijällä voi saada paitsi todella kaoottista ja korvia raastavaa jälkeä, niin myös ihan komeaa ja mahtipontistakin (joiltain osin kysymys on myös makuasioista). Kokonaan toinen kysymys on sitten se, että voiko tällaisia esimerkkejä pitää sitten käytännössä heavymetalina vain sillä perusteella että sen esittänyt yhtye on luokiteltu heavymetalyhtyeeksi, vai onko kysymys jostain aivan muusta. Kuten aikaisemminkin totesin, eri musiikkityylien väliset rajat ovat välillä kuin veteen piirretty viiva, ja siksi yksi vaikuttava tekijä tyylin määrittelyssä on myös esittäjän yleisilme, pukeutuminen ja laulutyyli, eli yleensäkin se mihin pyritään. Vakavasti otettavassa musiikissa sanojen ja sävelten tulisi olla toistensa kanssa jonkinlaisessa sopusoinnussa. Nykyään kuulee liiankin usein, miten Jumalan rakkaudesta ja armosta yms. iloisemmista asioista lauletaan ns. rämärockin säestyksellä, tai miten taivaallista ihanuutta kuvaavat virret ovat synkkiä ja surullisia. Suurin osa musiikin kuuntelijoista on kanssani varmasti samaa mieltä siitä että tällainen ei kuulosta kovinkaan uskottavalta. Tosin sellainenkaan, että kauniin ja iloisen harppumusiikin säestyksellä lauletaan sydämen tuskasta tai Jumalan vihasta joka kohtaa synnin harjoitusta yms. ikävämmistä asioista, ei ole yhtään sen uskottavamman kuuloista. Jos kysymyksessä Jumalan puoleen osoitettu kiitos tai ylistys, tulisi musiikin kuulostaa silloin majesteetilliselta, mikä kyllä onnistuu oikeanlaiselta rockmusiikiltakin. Silloin taas jos sanoma on rajua ja suunnattu esim. temppeliin tulleille myyjille ja rahanvaihtajille, niin silloin sitä säestävä musiikkikin voi aivan hyvin olla sitä, kunhan siitä ei tule kaoottista tai riitasointuista. Mielestäni esim. Juha Kela onnistui tässä suhteessa aika hyvin Pro Fiden vuonna 1976 ilmestyneellä Joh. 3:16-albumilla, jossa kappale saattoi alkurajuuden jälkeen muuttua hempeäksi sen mukaan miten sanoma edellytti. Jos sanoituksissa huudetaan sydän tuskasta veressä Jumalan puoleen tunnustaen oma syntisyys ja pyytäen Häneltä armoa, kuten joissakin Psalmeissa, voi syntisen hätä kuulua myös musiikissakin. Tietysti pääpainon tulisi kristillisessä nykymusiikissa olla iloisuudella ja kiitollisuudella, mutta koska tosiasioita ei pidä lakaista maton alle, on musiikissa mielestäni tiettyyn rajaan asti tilaa myös kiivaudelle ja vakavuudelle. Kristillisen nykymusiikin tuomitsijat sotkevat pahasti käsitteitä opettaessaan että nopeatempoisuus ja kovaäänisyys olisivat synonyymejä kaoottisuudelle ja riitasointuisuudelle. Vai onko seuraava klassillisen musiikin esimerkki sitten sitä (3:40 alkaen)? Jean Sibelius: Finlandia Kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden mukaan klassinen musiikki edistäisi asioiden oppimista ja rauhoittaa ihmisen mieltä, siinä missä rockmusiikki aiheuttaisi päinvastaisia ilmiöitä. Päteeköhän sama heidän mielestään seuraavan esimerkin kohadalla (1:46 alkaen)? Edvard Grieg: Vuorenpeikkojen tanssi Musiikilla ja taiteella yleensäkin voidaan kuvata myös pahaa, mutta sitä kuvatessaan ne eivät välttämättä viesti tai vaikuta pahaa sen tarkkailijassa. Niinpä siis ainakin osa sellaistakin musiikkia, mikä ei evankelioidessa olisi uskottavan kuuloista, voi toimia aivan eri tavalla esim. päihteiden käytön vaaroja kuvaavissa opetuselokuvissa tai silloin jos esim. kuvataan Rististä Ja Linkkuveitsestä tuttua kohtausta jossa Nicky Cruz jengeineen kohtasi David Wilkersonin tämän mennessä julistamaan heille evankeliumia. Silloin kuin musiikilla pitää kuvata kaaosta, niin paremmin sitä ei varmaan voisi kuvatakaan kuin juuri kaoottisella musiikilla. Emme voi eikä meidän tarvitse kiistää sitä jos ja kun joku laulu sovituksineen kuuluu johonkin tiettyyn genreen, mutta emme myöskään saisi alkaa jaotella kristillistä nykymusiikkia sen mukaan millaisesta musiikista ihmiset pitävät, sillä silloin homma menee helposti ihmisten miellyttämisen puolelle miksikä se ei saisi mennä. Meidän ei tarvitse ruveta asettelemaan tiukkoja rajoja sille miten kitaraa tai rumpuja saa soittaa ja miten taas ei, kunhan se peräänkuuluttamani järjestyksellisyys säilyy musiikissa. Oma makumme saa kyllä näkyä siinä musiikissa mitä teemme, mutta emme saisi alkaa koroittaa näitä omia mieltymyksiämme. Sekään, että musiikki on tuomitsijoiden kriteerit täyttävää, ei vielä takaa sitä että se olisi aina Jumalasta lähtöisin. Kaikkien vähänkin Raamattua lukeneiden pitäisi myös tietää, että Saatana pystyy tekeytymään valkeuden enkeliksi (2. Kor. 11:14) ja käyttämään tuomitsijoidenkin hyväksymää musiikkia omiin tarkoituksiinsa. Kun David soitti harppua ajaakseen pois Saulia vaivanneen riivaajahengen, eivät sävelet itsessään olleet se tekijä, joka ajoi hengen pois, oli Martin Luther sitten mitä mieltä asiasta hyvänsä. Kyllä siihen vaikutti Davidin Jumalalta saama voitelu musiikin ollessa vain välineenä. Jos esim. joku uskosta osaton olisi ollut siinä Davidin sijasta soittamassa samoja säveliä, olisi Saul voinut ehkä saada tilapäistä sielullista hyvänmielentuntua mutta riivaajahenkiä se ei olisi varmastikaan karkoittanut. 7. PAHENTAAKO NIMI MIESTÄ? "He's the rock that doesn't roll. He's the rock that doesn't roll. He's the good for the body and great for the soul. He's the rock that doesn't roll." (Larry Norman, The Rock That Doesn't Roll) Olin kerran mukana Facebookissa käydyssä joogaan liittyvässä keskustelussa. Itse suhtaudun kyseiseen voimisteluksi naamioituun uskonnoharjoitukseen hyvin kriittisesti, sillä joogassa on tarkoituksena tukea ihmisen henkistä kasvua ja sisäisen jumaluuden löytämistä. Monet itämaiset joogagurut ovat sanoneet suoraan, että jooga on joogaa vain silloin kun siihen liitetään kyseinen henkisen kasvun tie. Muuan tanssijaksi eräässä saksalaisessa kristillisessä (?) tanssikoulussa tuolloin opiskellut tuttu sanoi, että heillä kyseisessä koulussa harjoitetaan liikuntamuotona joogaa, josta on riisuttu pois kyseinen henkisen kasvun tie yms. itämaiset opit. Sanoin hänelle tuon saman asian, eli että siinä tapauksessa siinä ei ole kysymys joogasta, vaan tavallisesta voimistelusta. Kyseinen tanssija totesi naurahtaen, että hänen pitääkin kertoa joogaopettajalleen, ettei tämä mielestäni opeta joogaa. Samassa keskustelussa eräs entinen Jeesuksen seuraaja, joka sittemmin on avoimesti sanonut luopuneensa uskostaan, kysyi, että miten sitten voin soittaa ja kuunnella pop- ja rockpohjaista kristillistä nykymusiikkia, koska populaarimusiikkiin mieletään kuuluneeksi seksi ja huumeet, ja koska sana rock'n'roll tarkoitti muinoin huoraamista auton takapenkillä, ja koska 1960-luvulla jotkut ajattelivat, ettei populaarimusiikkia voisi soittaa ilman niitä. Toisaalta tuo kysymys oli esitetty pilkkaavaan sävyyn, sillä jooga ja rockmusiikki eivät ole täysin toisiinsa verrannollisia. Kukaan ei ole koskaan edellyttänyt rockmuusikoilta vapaata seksiä eikä huumeidenkäyttöä, vaikka ne 1960/70-luvuilla olivat rockpiirissä yleisiä, joskin monia myönteisiä poikkeuksiakin on aina löytynyt. Toisaalta tuossa kysymyksessä on kuitenkin totta toinen puoli. Vaikka rockmusiikin kuuntelu ja soittaminen onkin automaattisesti huoraamista aivan yhtä paljon kuin että kaikki Pentti Hirvonen-nimiset olisivat automaattisesti perverssejä homoja, ei minua ollenkaan haittaa se että kristillistä nykymusiikkia ei kutsua rockiksi, vaikka se sitä tyylillisesti olisikin. En pidä täysin mahdottomana sitä, että joissain kansanopistoissa tms. opetetaan virheellisesti jooga-nimellä voimistelua, joka ei sisällä henkisen kasvun tietä yms. itämaisiin uskontoihin liittyvää. Joogassa käytetyt voimisteluliikkeet eivät tietenkään itsessään ole epäpyhiä tai saatanallista energiaa säteileviä, niinkuin ei rockmusiikissa käytetyt rytmi ja poljentokaan. Kyseisenlaisen voimistelun kutsuminen joogaksi ilman mainitsemiani tekijöitä on kuitenkin etikettivirhe, ja siksi kehoitankin kaikkia Jeesuksen seuraajia pysymään kaukana kaikesta joogaksi kutsutusta. Kuntoa ja fyysistä hyvinvointia voi kuitenkin harjoittaa muunlaisen voimistelun avulla. Samasta syystä on mielestäni täysin perusteltua olla kutsumatta kristillistä nykymusiikkia nimellisesti rockiksi, vaikka se sitä tyyliltään olisikin. Kuten jo aikaisemmin sanoin, sellaista musiikkia, mikä ei kuuluisi johonkin genreen, ei myöskään ole olemassa, mutta sensijaan meidän ei tulisi alkaa jaotella kristillistä nykymusiikkia kaupallisesti tyylien mukaan. Kuten jo aikaisemmin totesin, ovat tyylien rajat usein kuin veteen piirretty viiva, ja oikeastaan maailmasta löytyy vain kaksi musiikkityyliä: hyvä ja huono musiikki. Joissain määrin nämä määräytyvät makuasioiden mukaan ja joissain määrin myös sen mukaan onko musiikissa järjestyksellisyyttä vai ei. 8. MITÄ AJATELLA MAALLISESTA MUSIIKISTA? "Näen sillä tavalla, että on itsepetosta ja kestämätöntä ajattelua, jos jotenkin yrittää pakottaa mielensä olemaan pitämättä jostakin kappaleesta tai sävelkulusta, vaikka se tulisi maallisen kappaleen kautta. Sanotaan nyt ihan vain esimerkin vuoksi, että kyseessä olisi vaikka jokin Abban hitti (hyvä on, keksi tähän oma esimerkkisi), joista moni melodisuudessaan on eittämättä edelleen kohtuullisen vetovoimainen. Jos se tulee vaikka radiosta, niin kyllä sitä voi olla ihan mukavaa siinä sivukorvalla kuunnella, mutta pitääkö kokea huonoa omaatuntoa? Ei suoranaisesti niinkään." (Marcus Heinoja, Musiikki taide ja erilaiset performanssit kristillisissä piireissä, Jumalan asiallako?) Kun kristillisen nykymusiikin tarkoituksena on evankelioiminen, ja varsinkin kun kristillinen nuorisokulttuuri tulisi pitää vastakulttuurina maalliselle nuoriskulttuurille, olisi mielestäni selvää että silloin ei esitetä covereina maallisten yhtyeiden kappaleita, joissa he puhuvat Jumalasta tai kaipuustaan Hänen luokseen, tai jotka muuten vain voi ymmärtää myös kristillisesti, jos kaukaa haetaan. Silloin kun uskosta osattomat puhuvat tai kirjoittavat hengellisistä asioista, me emme saa antaa niille hengellistä arvoa. Erityisesti rukoilen, että kukaan Jeesuksen seuraaja ei erehtyisi esittämään jo aikaisemmin mainitsemaani The Beatlesista tutun George Harrisonin My Sweet Lordia, ei vaikka kuinka muuttaisi laulussa moneen otteeseen mainitun Hare Krishnan Jeesukseksi Kristukseksi. Kyseinen kappale on itseasiassa hyvä esimerkki siitä mitä epäjumalien palvonnasta voi seurata, sillä sen seurauksena Harrison joutui vuonna 1971 käräjille plagioinnista syytettynä ja hävisi lopulta jutun. My Sweet Lord on melodialtaan selvä kopio The Chiffonsien 1960-luvun alun hitistä He's So Fine. Tällä en kuitenkaan halua vihjailla, että kaikki plagioinnista "kiinni jääneet" olisivat välttämättä epäjumalien palvojia kyseisessä merkityksessä. Jumala antaa auringon paistaa niin "hyville" kuin pahoillekin, vastaavanlainen vahinko voisi yhtä hyvin sattua kenelle tahansa muullekin (Herra, auta että minulle ei niin koskaan kävisi). En kuitenkaan sano, että tämä pätisi ihan joka tilanteessa. Maalliselta puolelta löytyy myös klassikoiksi nousseita vanhoja kristillisiä lauluja 1900-luvun alkupuoliskolta, kuten Blind Willie Johnsonin John The Revelator ja Nobody's Fault But Mine. Jälkimmäisestä Led Zeppelin on tehnyt sanoituksiltaan vähemmän kristillisen cover-version, jonka mielestäni voi jättää täysin omaan arvoonsa mutta joka ei tietenkään vesitä alkuperäisen kappaleen arvoa. Oma lukunsa on myös se, jos joku maallinen laulaja on tullut uskoon ja alkanut tehdä kristillistä musiikkia. Esim. Bob Dylanin, Ken Hensleyn ja Johnny Cashin kohdalla on käynyt näin. Vaikka he ovat jatkaneet muusikon uraansa maallisella puolella, on heiltä ilmestynyt myös ihan varteenotettavia kristillisiä levytyksiä, joita tosin on myyty maallisen musiikin joukossa. Olen toki henkilökohtaisesti sitä mieltä, että maallisten levy-yhtiöiden kelkkaan lähteminen on arveluttavaa ja vähemmän suositeltavaa, mutta ei sinänsä kadottavaa. Itse olen kasvanut perheessä, jossa musiikilla on ollut hyvin keskeinen asema. Siksi kysymykset maalliseen musiikkiin liittyen ovat olleet kohdallani usein tapetilla. Ala-aste-ikäisenä kuuntelin paljon J. Karjalaista, mutta en silloin ymmärtänyt mitään idoleiden palvonnasta. Yläasteelle mentäessä tykästyin Queeniin, joka sitten olikin tuolloin sellaisessa asemassa missä Jumalan tulisi olla tällä hetkellä. Hävettää tunnustaa, mutta en ole koskaan onnistunut palvomaan Jumalaa yhtä antaumuksellisesti mitä tuolloin palvoin Queenia (mutta onneksi rakkaus ei ole siinä että me rakastamme Jumalaa, vaan siinä että Hän rakastaa meitä). Musiikki ei minulle toiminut tuolloin jos se ei ollut Queenia tai jonkun jäsenen soolomateriaalia. Niinpä ei siis voi sanoa että musiikki olisi varsinaisesti ollut epäjumalani, vaan nimenomaan Queen. Kun hengelliset asiat alkoivat puhutella minua, tutustuin myös kristilliseen nykymusiikkiin. Aluksi sen kuuntelu ei kuitenkaan kohdallani toiminut, koska sen esittäjät eivät olleet kovia nimiä joita maailmassa arvostettiin. Kun lopulta tulin uskoon, en kyennyt Queenin musiikkia kuuntelemaan pitkään aikaan, koska se oli aiemmin ollut minulle kaikki kaikessa. Lisäksi yhtyeen keulakuvan Freddie Mercuryn elämänarvot olivat kaikkea muuta kuin raamatulliset, mikä näkyi kyllä hänen ulkoisessa käytöksessään sekä joissain laulujen sanoituksissa. Koin oloni kuitenkin vapautuneeksi, koska en enää ollut pienten ympyröiden vanki. Tämän jälkeen aloin vähitellen kiinnostua hengellisestä musiikista, niin virsistä ja ylistyslauluista kuin kristillisestä nykymusiikistakin, joka nyt toimikin ihan toisella tavalla, kiitos siitä Pyhälle Hengelle. Noihin aikoihin syttyi myös innostukseni bluesia ja muuta juurimusiikkiakin kohtaan. Vaikka Saatanakin on käyttänyt bluesia paljon omissa tarkoituksissaan, on se todella läheistä sukua ns. negrospirituaalille eli Amerikan puuvillapeltojen hengelliselle musiikille. Myöhemmin opin myös erottamaan vehnän lusteesta, eli huomaamaan että aivan kaikki mitä kristillisenä nykymusiikkina markkinoidaan, ei välttämättä ole Jumalasta lähtöisin vaan esittäjien itsekkäistä motiiveista. Kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikilla meillä on varmasti omat itsekkäät hetkemme, mutta kokonaisnäky on kuitenkin se mikä ratkaisee. Myöhemmin minulla oli vaihe jolloin Jumala riisui minut musiikista täysin. En soittanut rumpuja moneen vuoteen ja välillä itsekin ajattelin kaiken kristillisen nykymusiikin olevan maailman mielistelyä (joskin koko ajan ymmärsin olevani heikko veli enkä alkanut julistaa olevani mikään auktoriteetti tässä asiassa). Tämä vaihe teki minulle kuitenkin ihan hyvää ja sellaisen soisin varmasti kaikkien Jeesuksen seuraajoen kokevan edes kerran. Vapauttavinta on kuitenkin ollut myöhemmin sen ymmärtäminen, että minun ei koskaan tarvitse sinänsä kiistää esim. J. Karjalaisen, Freddie Mercuryn tai toisen nuoruudenajan suosikkiyhtyeeni The Beach Boysin pääasiallisen lauluntekijän Brian Wilsonin eikä kenenkään muunkaan musiikillista neroutta ja taitavuutta, tai estää korviani sinänsä ihastumasta johonkin hienoon melodiaan. Heinoja kuitenkin jatkaa kirjoitustaan näin: "Ensireagoinnin jälkeen ja syvemmin ajateltuna kyllä tiedostaa, mikä vaikkapa näiden klassillisten lurex-muusikoiden sanoma enimmäkseen on. Sehän pyörittelee pinnallisen rakkauden teemoja. Ei ehkä mitään kuolettavan vakavaa ohimennen kuunneltuna, mutta silti todesta otettuna olisi viemässä uskonelämääni varmasti huonompaan suuntaan, poispäin Jumalan tahdosta. Nämä ihmiset, heidän sanomansa ja tiedetyt valintansa vaikka omissa parisuhdeasioissaan eivät ole se malli ja ihanne, jota minun tulisi seurata ja josta ottaa mallia, joten miksi siis uskovana rupeaisin faniksi. Siksi ymmärrän, että minun täytyy tehdä linjausta. Olenkin halunnut päättää Herrani edessä, että omakseni en sentään rupeaisi tällaista musiikkia hankkimaan tai enempää eläytymään toteuttaen sen sanallista viestiä. Siis siinä menee se raja, jonka koen Herran antaneen. En voi suoranaisesti estää korvaani mieltymästä johonkin, mutta minun ei tarvitse alkaa haalia maallista populaarimusiikkia kirjahyllyyni ja tulla jonkin bändin tai tähden ihailijaksi, kun heidän välittämänsä kokonaisasia ei kuitenkaan sovi siihen, mitä koen Herrani tahtovan vaikuttaa." Myös itselleni kokemus on opettanut, että jos kuuntelen säännöllisesti ja antaumuksella sellaista maallista musiikkia, joka Heinojan antaman esimerkin tavoin laulaa esim. pinnallisesta rakkaudesta tai jostain vielä pahemmasta, alkaa se pikku hiljaa nakertaa hengellistä elämääni. En näe että minun tarvitsisi vainoharhaisesti pakenemalla paeta uskosta osattomia muusikoita ja heidän musiikkiaan, mutta en kuitenkaan periaatesyistä halua enää leimautua heidän enkä muidenkaan maallisten yhtyeiden varsinaiseksi faniksi. Voin kyllä keskustella maallisesta musiikista noin yleissivistävällä tasolla tai käydä jopa joskus jossain konsertissakin, mutta pyrin silti olemaan hyvin tarkka siitä mitä levyhyllystäni löytyy. On kuitenkin ollut ilo lukea, miten esim. Jeffersson Airplanen suomalaiset sukujuuret omaava kitaristi Jorma Kaukonen sanoi joskus että ei enää lainkaan kaipaa huumehöyryistä rock-elämää. Vaikka hän ei tietääkseni ole kokenut hengellistä herätystä (korjatkaa jos olen väärässä), iloitsen toki kaikista jotka maallisissa musiikkipiireissä ovat tämän asian huomanneet. Kuten jo aikaisemmin totesin, on klassinen musiikki ollut aikoinaan viihdettä jota voikin hyvin pitää aikansa populaarimusiikkina. Tuolloin monet varmasti kauhistelivat sen mestareita joiden elämänarvot olivat kaikkea muuta kuin kristillisestä näkökulmasta ihannoitavaa, enkä ole mistään kuullut että se olisi alunperin ollut Jeesuksen seuraajien keksimää. Mutta koska kyseinen musiikki on usein sanatonta, ei se yleensä vaikuta ajatteluumme samalla tavalla negatiivisesti mitä pinnallisesta rakkaudesta ja pettämisistä kertovat luritukset. Olen kuitenkin nähnyt tälläkin alueella tehtävän henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Otan esimerkkinä tapauksen, jossa eräs musiikinopiskelija kertoi kokeenensa sellaista painostusta, että soittaessaan opiskelujensa puitteissa uskosta osattomien klassillisen musiikin mestareiden teoksia olisi hän saattanutjoutua henkivaltojen salakavalan vaikutuksen piiriin vain koska nämä säveltäjät eivät olleet uudestisyntyneitä. Kun hän oli ehdottanut, että alkaisi soittamaan harjoituskappaleinaan virsiä, oli hänelle sanottu että sävelmä ilman sanomaa on täysin turha ja pelkkien melodioiden soitteleminen ilman laulunsanoja olisi sielun miellyttämistä ja lihan tekoja eikä todellista Jumalan ylistystä. Ja että miellyttääkseeni Jumalaa tulisi Jeesusta seuraavien musiikinopiskelijoiden valita sellainen soitin, jolla voidaan säestää hengellisen laulun sanoja, eli siis kitara tai kosketinsoittimet. En minäkään suosittelisi kenellekään esim. Rickhard Wagnerin tai muidenkaan sellaisten klassillisten säveltäjien musiikkia, joiden varmasti tiedetään olleen okkultisteja, jotka etsivät musiikkiinsa inspiraatiota synkemmän henkimaailman asioista. Mutta yllämainitun kaltaiset ajatukset siitä, että Saatana toimisi automaattisesti sellaisen musiikin välityksellä jonka tekijä ei ole ollut uudestisyntynyt, ovat taikauskoisuutta. Raamattu ei missään opeta että Saatana asuisi nuoteissa tai soittimissa, tai uudestisyntymättömän henkilön sävellyksessä (ellei heidän musiikkiinsa sitten liity selkeitä ja tietoisia saatananpalvontarituaaleja manauksineen). Tai että jonkinlainen musiikki olisi automaattisesti lihan tekoja. Sellaiset asiat, jotka itsessään ovat aina lihan ja pimeyden tekoja kaikkien kohdalla, on mainittu Raamatussa (Gal. 5:19-21) mutta missään kohtaa ei mainita mitään musiikkityyliä itsessään tai siitä nauttimista kohtuuden rajoissa. Älkäämme siis lisäilkö Raamattuun sellaista mitä siellä ei ole. Toki kaikkea musiikkia voidaan käyttää myös väärin sekä lihan että pimeyden tekoihin esim. itsensäkoroittamiseen tai Raamatun vastaisen sanoman levittämiseen, ja yhtälailla myös kristillisenä mainostettua musiikkia voidaan käyttää väärin, mutta niin voidaan monia muitakin asioita joten se jo on kokonaan toinen juttu. Yksi musiikkiin liittyvien keskustelujen vakioaiheita on se, pitääkö kaiken Jeesuksen seuraajien tekemän ja esittämän musiikin olla hengellistä. Itse edustan näkökulmaa, jonka mukaan Jeesuksen seuraaja voi kyllä tiettyyn rajaan asti tehdä muutakin musiikkia kuin vain hengellistä. Aivan kuten Jeesusta seuraavat arkkitehdit ja rakennusmiehet voivat suunnitella ja rakentaa muitakin rakennuksia kuin vain kirkkoja tai rukoushuoneita, Jeesusta seuraavat leipurit leipoa muutakin kuin vain ehtoollisleipiä, niin yhtälailla ammatikseen laulun- tai soitonopettajina, studiomuusikkoina, mainossäveltäjinä tai päätoimisina lauluntekijöinä työskentelevät Jeesuksen seuraajat voivat työskennellä musiikin parissa tilanteissa, joissa ei tarvitse allekirjoittaa sanomaa sen enempää kuin jehovantodistajien valtakunnansalilla putkiremonttia tekevän firman työläisen tarvitsee allekirjoittaa heidän oppejaan. Mielestäni musiikkia voi pitää normaalina ammattinharjoittamisena, mutta tällöinkin tulee tehdä periaatteellisia linjauksia. Erityisesti silloin, mikäli Jeesuksen seuraaja alkaa luoda uraa maallisen musiikin parissa. Vaikka kaikissa ammattikunnissa Jeesuksen seuraajilla on omat kiusauksensa mukautua ei-uskovien työkavereiden menoon, eivät leipurit, arkkitehdit ja rakennusmiehet ole samanlaisessa vaarassa joutua maailmaa mielistelevään mediamyllytykseen mitä omaa uraa luovat muusikot tai näyttelijät. Media luo muusikoille imagoa jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä ja jolloin ulkonäkö ja lauluääni ovat ainoita asioita, jotka ihmisessä todellisuudessa merkitsevät ja joita nuoret ja miksi eivät myös vähän vanhemmatkin sitten palvovat. Näille asioille on meidän on Jeesuksen seuraajina sanottava ehdottomasti ei. Vaikka kristillisen nykymusiikin parista maallisen musiikin pariin siirtyneiden artistien kohdalla onkin kuultavissa monia surullisia tarinoita, niin muutamia myönteisiäkin esimerkkejä löytyy. Yksi niistä on Juha Tapio. Kun hän vuonna 2003 siirtyi tekemään musiikkia laajemmalle kuulijakunnalle, olin itsekin aluksi kriittinen asiaa suhteen, ja harkitsin jopa puolileikilläni järjestäväni tilaisuutta, missä häneen pettyneet entisen fanit voisivat tulla polttamaan hänen levyjään (tällaisia julkisia tilaisuuksia Yhdysvalloissa järjestettiin vuonna 1966 John Lennonin The Beatlesia koskeneen "Olemme suositumpia kuin Jeesus"-möläytyksen myötä). Sittemmin olen kuitenkin joutunut pyytämään anteeksi ymmärtämättömyyttäni. Hänen uudempien laulujensa kautta, jotka eivät ole suoraan julistavia, ovat monet saaneet apua ja lohtua omiin parisuhteisiinsa, ja joitakin ne ovat auttaneet korjaamaan välejään myös Jumalan kanssa. Voiko joku väittää, että avioliittojen kestäminen ei olisi Jumalan tahto, tai että sellainen henkilö joka työllään vaikuttaa siihen, ei olisi Jumalan käytössä. Jeesusta seuraavan muusikon ei siis välttämättä tarvitse olla evankelista, vaan Juha Tapionkin voi näinollen nähdä toimivan "laulavana parisuhdeteapeuttina" ja palvelevan Jumalaa tällä tavalla. Mutta jos alamme ajatella, että Jeesuksen seuraaminen rajoittaa taiteen tekemistä ja uralla etenemistä, suosittelen paitsi tarkastamaan kurssin suuntaa, niin lukemaan Hans Christian Andersenin tarinan Sikopaimen, joka ei ole mitenkään kristillinen mutta jonka loppu on silti erinomainen vertaus siitä mikä kannattaa ja mikä ei. Vaikka kaikkia Jeesusta seuraavia muusikoita ei olekaan kutsuttu saarnaajiksi tai evankelistoiksi, on niin musiikin kuin kaiken muunkin tekemisiemme tapahduttava Jumalan ehdoilla. Olen myös törmännyt viime vuosina ajatteluun, että musiikkia ei pitäisi erottaa maalliseen ja hengelliseen. Tällaisessa ajattelussa on kuitenkin kysymys pahasta harhaopista. Ei ole lainkaan yhdentekevä asia lauletaanko seurakuntien kokouksissa hengellisiä lauluja vai esim. poliittisia protestilauluja. Tai että kutsuuko seurakunta evankelioimistapahtumaansa soittamaan Pro Fiden vai esim. Haloo Helsingin. 9. KUKA KELPAA SOITTAMAAN KRISTILLISTÄ NYKYMUSIIKKIA? "Yhdyn nuorisomuusikko Jukka Leppilammen ajatukseen: Jos musiikkilajin yhteydessä on elänyt synnissä, on siitä ensiksi päästävä eroon, jotta voisi suhtautua siihen myöhemmin oikein." (Mikko Aalto, Tulkoon elämä, Uusi tie 1982) Minä en ole oikea ihminen osoittamaan ketään sormella ja sanomaan kuka kelpaa soittamaan kristillistä nykymusiikkia ja kuka ei. Musiikkiin liittyvissä keskusteluissa on kuitenkin otettava huomioon myös eräs enemmän kuin tärkeä asia, eli heikot veljet ja sisaret, joita jo käsittelinkin puhuessani kuluttuurisidonnaisista kysymyksistä. On ihmisiä, jotka ovat eläneet pop- tai rockmusiikin kanssa synnissä ennen uskoontuloaan tai joille musiikki on ollut myös epäjumala. Toista on kunnioitettava ja jos musiikki saa aikaan kiusauksia, on silloin järjetöntä, suorastaan vaarallista, kuunnella sitä. Voi olla että jotkut eivät pääse asian kanssa sinuiksi välttämättä koskaan. Tämä on asia, jota kaikki nuorisotyöntekijätkään eivät valitettavasti tunnu ymmärtävän. Tuon välivaiheen puuttuminen onkin varmasti suurin syy siihen että monet eivät osaa suhtautua kristilliseen nykymusiikkiin oikealla tavalla. Musiikki voi olla heikoille veljille ja sisarille lankeemukseksi ja juuri sen vuoksi sen asemaa nuorisotyössä tulisikin harkita. Nämäkin haluaisivat varmasti osallistua kristillisiin nuorisotapahtumiin. Lisäksi on myös syytä muistaa, että toisin kuin ruoka ja juoma niin musiikki ei ole mitenkään elämisen kannalta välttämätön asia. Vaikka meillä on lupa hyvällä omallatunnolla nauttia sitä Jumalaa kiittäen, on elämää myös ilman musiikkia. Eikä meidän myöskään pidä pakottaa ketään väkisin pitämään jostain musiikista. On arveluttavaa tarjota musiikillista vastuuta kaikille, joilla on jotain kykyjä. Aina tulisi kysyä, että onko Herra tarkoittanut minun palvelevan tällä saralla, eikä ajatella, että ikään kuin osaa soittaa niin se on Jumalan lahjaa joka pitää ottaa seurakunnassa käyttöön. Noille heikoille veljille ja sisarille, joista äsken puhuin, musiikillisten lahjojen käyttöön otto ilman tuota mainittua irtisanoutumisaikaa voi olla jopa vaarallista. Monet soittavat kristillistä nykymusiikkia aivan liian pienin perustein, ilman että Jumala olisi välttämättä kutsunut heitä. Taide jos mikä vaatii nimittäin itsensä kieltämistä ja syrjään jättäytymistä yhä uudelleen ja uudelleen, Jumalan sanan tutkimista yhä vain enemmän ja enemmän sekä kykyä ja kärsivällisyyttä luopua joistain asioista ja ajatuksista. Tällä en suinkaan tarkoita, että taide ei saisi olla hyvin tehtyä ja että Jeesusta seuraavat taiteilijat eivät saisi saada kiitosta ja kehuvaa palautetta, mutta että haaveet glamourista, menestymisestä tai ihailijoiden saamisesta saavat kyllä jäädä. Sama koskee kaikkia muitakin Jeesusta seuraavia taiteilijoita. Tästä huolimatta on ilman muuta selvää, että kaikki tekevät virheitä, joten myös Jeesusta seuraavalle muusikoille on annettava mahdollisuus parannuksen tekoon ja uudelleen aloittamiseen puhtaalta pöydältä. Otan yhden surullisen esimerkin siitä, miten voi käydä jos alkaa esittää kristillistä nykymusiikkia ilman että on pitänyt tuota välivaihetta. Joe English, Paul McCartneyn Wings-yhtyeen entinen rumpali. Nuorena 1960-luvulla katsoessaan televisiosta Beatlesia ja Ringo Starrin rumpujen soitoa hän haaveili olevansa samanlainen. Myöhemmin 1970-luvulla tuo haave toteutui hänen päästessään Wingsin rumpaliksi. Noihin aikoihin hän eli kertomansa mukaan tuhoisaa elämää käyttäen huumeita. 1970-luvun lopulla hänen vaimonsa joutui pahaan liikenneonnettomuuteen josta hän selvisi kuin ihmeen kaupalla tullen sen myötä uskoon. Näin myös English pääsi mukaan seurakunnan toimintaan. Häneltä kysyttiin haluaisiko hän alkaa tehdä kristillistä musiikkia, mihin hän sitten ryhtyikin. Mutta internetistä löytämästäni todistuspuheestaan English kertoo, että samalla kun hän lauloi Jeesukseta, hän olisi käyttänyt edelleen huumeita ja harjoittaneen haureutta lukemalla pornolehtiä. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut tuolloin uudestisyntynyt, ainoa muutos mikä hänessä oli tapahtunut oli hiusten lyheneminen. Hän kertoi, että yleisössä monet palvoivat häntä ja tulivat kuuntelemaan häntä vain siksi, että hän oli Paul McCartneyn entinen rumpali ja että hän itsekin nautti yleisön suosiosta käyttäen tienaamiaan rahoja aivan miten sattuu. Toisin sanoen, hän levy-yhtiön innostamana teki kristillistä musiikkia tavoitellakseen omaa etuaan. Voin tunnustaa asian tulleen minulle suurena pettymyksenä, sillä minulla on hänen ensimmäinen kristillinen levynsä Lights In The World (1980) jonka kappaleissa on todella vahva sanoma (ne tosin eivät ole hänen itsensä tekemiä) ja jotka antavat kuvan tosissaan olevasta Jeesusta seuraavasta muusikosta. Myöhemmin English kertoi tulleensa synnintuntoon ja sanoi olleensa susi lammasten vaatteissa. Englishin olisi pitänyt pitää tuo mainitsemani välivaihe ottaen etäisyyttä musiikkiin ja olla esittämättä sitä juuri siksi, koska hän oli Paul McCartneyn entinen rumpali. On sanomattakin selvää, että kun julkisuuden henkilö tulee uskoon, pysähtyvät ihmiset häntä kuuntelemaan pelkästä mielenkiinnosta. Tosin varmasti monet ihmiset olisivat tulleet kuuntelemaan häntä pelkästään hänen aiempien Wings-meriittiensä vuoksi siitäkin huolimatta vaikka hän olisi ryhtynyt saarnaajaksi ilman musiikkia. Minua kosketti suuresti Englishin avoimuus ja ymmärrän täysin miksi hän ei halua olla tekemisissä kristillisen nykymusiikin kanssa. Musiikista viis, pääasia että Hän elää Jumalaa peläten ja on matkalla kohti Taivasta. Se, mikä Englishin tilanteen tekee kuitenkin huolestuttavaksi tälläkin hetkellä, on se että hänet "heräämään" auttaneessa tahossa ei ole kysymys terveestä kristillisyydestä, vaan menestysteologisesta uskonlahkosta, jossa harjoitetaan psykologista manipulointia ja ylhäältä päin kontrollointia. Olen kirjoittanut englanninkielisen kirjoituksen Joe English Incident, josta voi lukea lisää aiheeseen liittyen. Sen verran vielä sanon, että lahkon toiminta ja Joe Englishin siihen alistuminen ovat juuri sitä samaa ihmispalvontaa, josta English omaa muusikon uraansa kritisoi. Otan myös toisenkin esimerkin, tosin päinvastaisessa mielessä. Legendaarisen suomalaisen jazz-, blues- ja rock-kitaristi Jukka Tolosen, joka sai tulla vuosia kestäneiden päihteidenkäytön jälkeen uskoon istuessaan vankilassa tuomiota tekemästään puukotuksesta. Vaikka Tolonen ryhtyikin melkein samantien uskoontulonsa jälkeen tekemänä hengellistä musiikkia, poikkesi tämä hänen musiikkinsa hänen aikaisemmista kuvioistaan tyylillisesti täysin. Rocklevyn sijasta häneltä ilmestyi levyllinen virsiä, jossa hän pääasiassa lauloi ja soitti lähinnä pianoa ja bassoa tarttuen kitaran varteen vain muutaman kappaleen ajaksi. Vierailtuaan Arto Nybergin talkshow-ohjelmassa hän sanoi että hänen ei tee enää mieli soittaa kitaraa kuten ennen, koska muuten hän vertaisi sitä automaattisesti siihen mitä hän silloin teki. Tosin kyseisessä haastattelussa hän kertoi myös että sormiin iskenyt nivelrikko oli toinen osasyy siihen miksi hän ei enää soita kitaraa. Ehkäpä Jumalalla on tähänkin asiaan joku tietty tarkoitus. 10. ESIKUVA VAI EPÄJUMALA? "Yksikään palvottu ihminen ole kestänyt idolisointia, koska Jumala ei ole luonut ihmistä palvottavaksi vaan palvojaksi. Kaikki idolit, kuten esimerkiksi Michael Jackson, ovat romahtaneet." (Anton Laurila, Nuotta 4.9.2010) Mikko Alatalo lauloi vuoden 1977 Euroviisukarsinnoissa nuoresta tytöstä, jonka lenteli hetken aikaa seitsemänsissä taivaissa päästyään suuresti palvomansa tähden kanssa takahuoneeseen, mutta joka putosi samantien rytkyen alas kun tämä lähempää katsottuna viinanhajuiseksi osoittautunut tähti alkoi kähmiä häntä epämiellyttävästi. Eräässä lastenkirjassa puolestaan muuan suunnilleen ala-asteen ensimmäisiä luokkia käynyt poika fanitti suunnattomasti erässä TV-sarjassa esiintynyttä lännensankaria. Eräänä päivänä pojan kävellessä kaupungilla hän näki miehen, joka oli jotenkin etäisesti tutun näköinen. Poika katseli miestä ja kuvitteli tälle mielessään pulisongit ja cowboylle tyypilliset vaatteet. Kun mies lopulta huomasi pojan, ja poika sanoi ääneen ihailemansa lännenmiehen nimen, totesi mies ystävällisesti että poika oli tunnistanut hänet aivan oikein. Mies kertoi olevansa näyttelijä, joka työkseen pukeutui TV-kuvausten ajaksi cowboyksi mutta oli vapaa-ajallaan aivan tavallinen ihminen. Tämä oli pojalle todella suuri pettymys, sillä se kuva jonka hän oli ihailemastaan cowboysta rakentanut, murtui täysin. Juuri tästä tähteydessä on kysymys: keinotekoisesta illuusiosta. On valitettavaa, että nykyään gospelmuusikoista on pyritty rakentamaan vaihtoehtoisia hyviä arvoja edustavia idoleita uskoville nuorille. Monet heistä edustavatkin epäilemättä puhtaita arvoja toisin kuin suurin osa maailman tähdistä, mutta he eivät voi kuitenkaan täyttää sitä ihmisen luontaista tyhjiötä minkä vain Jumala voi täyttää. Pienillä lapsilla tämä palvonnan kohde saattaa olla oma isä tai isoveli. Vaikka se, että halutaan samaistua johonkuhun, onkin sinänsä luonnolinenkehitysvaihe murrosikäisellä, tulisi heitä kuitenkin ohjata etsimään Jumalaa. Kuten sekä tuo äskein kertomani tapaus että lainaamani Anton Laurilan komentti todistivat, ovat ihmiset loppujen lopuksi vain ihmisiä, ja jos monet ihmiset tietäisivätkään millaisia heidän palvonnan kohteensa oikeasti ovat, he taatusti pettyisivät. Työn hedelmän laatu riippuu hyvin paljon muusikon asenteista. Mitä enemmän he jättäytyvät sivuun ja välttävät idoleiksi tulemista, sen helpompi kuuntelijoiden on pitää heitä lähinnä vain veljinä ja sisarina Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän päivän kristillistä nuorisokulttuuria katsellessa ymmärrän hyvin, että kristillisen nykymusiikin tuomitsijat kokevat olonsa ahdistuneiksi. En halua osoittaa ketään sormella, mutta tuntuu siltä että musiikin ehdoilla mennään ja ihailijoiden saamisesta nautitaan. Se, jos joku ihminen joutuu haluamattaan palvonnan kohteeksi, ei ole välttämättä tämän ihmisen oma vika. Mutta kyllä omakin toiminta vaikuttaa varmasti asiaan. Kuinka moni muusikko nykyään kieltäytyy esim. antamasta nimikirjoitusta tai kieltää kuvaamasta esiintymisiään? Moniko heistä antaa levyjään ilmaiseksi ottaen niistä vain vapaaehtoisen maksun? Tällaisia muusikoita löytyy nykyään todella vähän, mutta Keith Green oli yksi heistä. Oikeastaan, vaikka hänet tunnetaan parhaiten muusikkona, hän ei koskaan halunnut leimautua muusikoksi, vaan nimenomaan evankelistaksi. Vaikka hänen levyillään soittikin muutamia yksittäisiä kappaleita lukuunottamatta kokonainen taustayhtye, esiintyi hän konserteissaan pelkästään pianon kanssa välttyäkseen ylimääräiseltä showlta, mikä mielestäni olikin hyvä ratkaisu. Laulujen välissä hän saattoi pitää monia pitkiä saarnoja ja jopa kastaa ihmisiä. Vastaavanlaista linjaa veti aikoinaan myös Pro Fiden ensimmäinen kokoonpano. Aluksi ei annettu nimikirjoituksia lainkaan ja konserteissa saatujen aploodien jälkeen toivottiin, että yhdet aploodit riittäisivät koko konsertin ajaksi. Konsertin jälkeen siirryttiin heti yleisön joukkoon ja oltiin kuin kaikki muutkin. Juha Kelan myötä nimikirjoitusten antamista alettiin käyttää evankelioimisen välineenä sikäli, että esim. levynkanteen kirjoitettiin joku raamatunkohta jonka alle laitettiin oma nimi omistuskirjoitusmielessä. Jos nimikirjoitusten antaminen pidetään tällaisissa rajoissa, ei siinä mielestäni ole välttämättä vielä idolismista kysymys. Asian laita riippuu kuitenkin pitkälti siitä kuka nimikirjoituksen kirjoittaa ja kenelle. Kuulin, että Keith Greenin luo olisi tuhansin kilometrien päästä tullut joku mies vain pyytääkseen Greeniltä nimikirjoituksen, jota sitten olisi esitellä näytellä muille. On täysin ymmärrettävää että Green kieltäytyi kohteliaasti antamasta sitä. Maallisesta Leevi and the Leavings-yhtye ei koskaan esiintynyt konserteissa perustellen sitä sillä, että he eivät tehneet musiikkia rahan ja maineen vuoksi. Aikaisemmin pidin heitä tuon vuoksi kahjoina, mutta tultuani uskoon ja kuultuani heidän syystään tuollaiseen ratkaisuun, aloin suhtautua asiaan täysin eri tavalla ja kunnioittaa heidän asennettaan. Lisäksi yhtyeen primus motor Gösta Sundqvistilla oli se periaate, että hän ei halunnut nähdä omia suosikkiyhtyeitään koskaan livenä, koska koki että ne illusiot, mitä hänellä näistä yhtyeistä oli, olisivat murtuneet. En tiedä oliko siinä ollut myös yksi syy keikkailujen välttelemiselle, että hän ei halunnut tuottaa pettymystä yleisölleen, mutta omalla kohdallani olen kyllä huomannut mistä on kysymys. Ensimmäisellä kerralla jonkun arvostamansa muusikon näkeminen livenä on tuntunutkin upealta "tuttavuuden" rajoituttua monta vuotta ääni- ja kuvamateriaaliin, mutta mahdollisilla seuraavilla kerroilla hänessä ei ole ollut enää juuri mitään erikoista. Tämä johtuu varmasti pitkälti siitä, että kerran heidät nähtyään heidät on ollut helpompi mieltää tavallisiksi ihmisiksi jotka vain sattuvat olemaan musiikillisesti hieman lahjakkaampia. Jumala haluaa hajoittaa keinotekoiset illuusiot ja näyttää sen mikä on todellisuutta. Tämä ei varsinaisesti ole mikään kehoitus lähteä entisten suosikkiyhtyeiden- ja artistien keikoille, varsinkaan jos irtautumisaika ei ole vielä kypsä, sillä illusioita voi varmasti hajoittaa monellakin tavalla. Tosin sellaistenkin ihmisten näkeminen livenä ensimmäistä kertaa voi tuntua hienolta, jotka eivät kuitenkaan ole julkisuuden henkilöitä millään tavoin, mutta joista on aiemmin nähnyt paljon kuvia tai kuullut kaikkea mutta (esim. joku kaukainen sukulainen tai jonkun kaverin kaveri). Seuraavalla kerralla nähdessä, varsinkin jos se tapahtuu pian ensimmäisen tapaamisen jälkeen, asiassa ei olekaan enää mitään uutta eikä erikoista. Ihminen tuntee luonnostaan tietynlaista arvostusta sellaisia kohtaan, jotka tekevät tyylikästä musiikkia tai taidetta, puhuvat hyvin tai toimivat muuten hyvien asioiden puolesta. On myös aivan selvää, että tällaisen henkilön kuoltua arvostus saa uudenlaisen sävyn. Tällainen ei vielä olekaan paha asia, sillä kysymyksessä ei vielä ole kenenkään jumalointi. Mutta silloin jos jotakuta ihmistä aletaan todella palvoa, on menty metsään, oli kysymys sitten minkä ammattikunnan tai elämänkatsomuksen edustajasta hyvänsä. Epäjumalina pidetään muusikoiden tai taiteilijoiden lisäksi myös urheilijoita, poliitikkoja tai jopa evankelistoja ja saarnaajia. Kahta viimeiseksi mainittua tosin hieman erilaisessa muodossa mutta kuitenkin. Otan tästä erään hyvin merkittävän esimerkin, nyt jo edesmenneen pastori David Wilkersonin. Johtuen omista kielteisistä kokemuksistaan hän mm. kirjassaan Pasuuna Soi (Ari-kustannus 1985) tuomitsi kaiken kristillisen nykymusiikin ja sen esittämisen, ja tähän monet sekä tiukemman että suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat mielellään usein vetoavatkin. Eräältä keskustelufoorumilta muistan aikoinaan lukeneeni syyn sille miksi Wilkerson alkoi tuntea vastenmielisyyttä populaarimusiikkia kohtaan. Hän oli kuulemma joskus 1970/80-lukujen taitteessa nuhdellut jotain gospelmuusikkoa tämän toimittua jollain tavalla itsekeskeisesti. Tämä oli kutsunut Wilkersonin konserttiinsa toteamaan, että hän olisi ottanut nuhteista opikseen ja tehnyt parannuksen. Samana iltana järjestetyssä konsertissa meiniki oli kuitenkin ollut aivan kaikkea muuta kuin asianmukainen, mikä oli saanut Wilkersonin voimaan sinänsä ihan ymmärrettävistä syistä johtuen pahoin. Mutta kyseisessä konsertissa tapahtui myös eräs epäraamatullinen ilmiö, jossa Saatana onnistui huijaamaan Wilkersonia oikein kunnolla. Wilkerson oli nähnyt näyn, jossa Saatana oli tullut hänelle sanomaan: "Nuo nuoret luulevat ylistävänsä Jumalaa, mutta he ylistävät minua." Raamatusta ei löydy esimerkkiä, missä Jumala antaisi itseltään viestin valheen isän Saatanan hahmossa. Tuo näky ei siis ollut lähtöisin sanaansa sitoutuneesta Jumalasta, vaan Wilkersonin omasta sielullisuudesta. Mutta myöhemmin hänen ympäri maailmaa järjestetyissä evankelioimiskokouksissaan oli kuitenkin ollut selvästi ilmassa suuren maailman meininkiä. Hänen tuloaan esim. Suomeen hehkutettiin vuonna 2001 kristillisissä piireissä aivan kuin maallisissa piireissä hehkutetaan jonkun suuren maailmanluokan tähden tuloa. Jos julistamassa olisi tuolloin ollut joku muu, vaikkakin yhtä rautaisella sanomalla varustettuna, niin tuskinpa kovinkaan monet Jeesuksen seuraajat olisivat matkustaneet pitkien matkojen päästä Helsingin vanhaan jäähalliin kuuntelemaan tätä. He eivät tyytyneet kuuntelemaan idolinsa saarnaa vain radiosta, vaan halusivat ehdottomasti nähdä hänet livenä, ikäänkuin se olisi tehnyt hänen sanomastaan entistäkin puhuttelevampaa. Uskon pelkästään jo hänen amerikkalaisuutensa vetäneen varmasti väkeä paikalle, onhan amerikkalainen suuruus aina cool juttu. Sitä tosiasiaa ei valitettavasti voi paeta, että Wilkerson oli eräs aikamme palvotuimpia saarnaajia, myös monien kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden keskuudessa. Tämä ei varmastikaan ollut hänen omaa syytään ja voinkin vain kuvitella miten suuren surun hänelle mahdollisesti aiheutti tieto siitä miten monet Jeesuksen seuraajat ovat tehneet hänestä itselleen "uuden paavin". Wilkerson on itseasiassa hyvä esimerkki siitä miten monien tiukemman (ja ehkä jopa suvaitsevammankin) koulukunnan tuomitsijoiden mielikuva idolistaan on saattanut sortua täysin. Hän käytti kokouksissaan juuri sitä suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoiden suosimaa ylistysmusiikkia, joka ei eroa nykyaikaisesta länsimaisesta viihdemusiikista millään tavalla, eikä Helsinki vuonna 2001 ollut poikkeus. Jälkeenpäin näin eräässä hänen Suomen vierailuaan käsittelevässä lehtiartikkelissa kuvia hänen vuoden 2001 Suomen vierailustaan. Kuvatekstissä ihmisiä oli lavan edustalla ja siinä selitettiin, että musiikin tahdissa heiluminen ei ole hauskanpitoa, vaan kiitoksen osoitusta Jumalalle. En muista miten se sanatarkasti meni, mutta suurin piirtein noin se oli ja sävy vaikutti jokseenkin puolustelevalta. Sinänsä en halua epäillä enkä arvostella Saulin tyttären Miikalin tavoin kenekään Jumalalle suuntaamaa ylistämistä (2. Sam. 6:20-23), mutta totuus on kuitenkin että täysin noilla samoilla sanoilla puolustelevat myös monet neljännen aallon karismaatikot omien kokoustensa ylilyöntejä. Eräässä aihetta käsittelevässä internetkeskustelussa todettiin miten Wilkersonin musiikki poisti Suomessa vuonna 2001 viimeisetkin sulut "maailmaa kosiskelevan" musiikin tieltä seurakunnissa, ja ihmeteltiin kuinka Wilkerson oli taipunut ihmiskunnian etsintään ja miten noin suolainen suola oli käynyt lähes mauttomaksi. Joku vertasi kokouksen tunnelmaa jopa torontolaisten kokouksiin kokien musiikin aikaansaaman ilmapiirin hurmoksellisena ja joku toinen taas olisi halunnut kutsua paikalle korvalääkärin ja desipelimittaajan. Myös värivalot, joita Wilkerson kokouksissaan käytti, saivat kritiikkiä maailmaa kosiskelevasta tunnelmasta. Pikantti lisä tälle kokonaisuudelle olisi ollut, jos Wilkerson olisi kunnon showmiehen elkein tanssinut astuessaan lavalle. Itse en ole törmännyt lausuntoihin, joissa Wilkerson olisi suoraan sanonut muuttaneensa kantaansa kristillisen nykymusiikin suhteen, mutta sitä oletusta että niin olisi tapahtunut tukee vahvasti se, että hänen "tallistaan" löytyy myös kokouksissa käytettyä musiikkiakin rockaavamman kuuloista menoa: Kate Conlon: Thank God En usko että seuraavan kappaleen kitaraintro menisi läpi suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoiden seulasta. Mutta koska se on ollut löydettävissä Times Square Churchin kotisivuilta jo reilusti ennen Wilkersonin kuolemaa, on sen täytynyt mennä läpi ainakin tämän vastuuntuntoisen paimenen seulasta: Rafael Rubbert: Clap Your Hands En halua missään tapauksessa puolustaa sitä ihmispalvontaa mitä myös kristillisen nykymusiikin piireihin on valitettavasti eksynyt. Pointtini on, että ihmispalvontaan ei todellakaan tarvita edes musiikkia, riittää vain että on tarpeeksi karismaattinen persoona, tai sellainen joka on tehnyt paljon sellaista mikä herättää arvostusta. Juuri näitä molempia David Wilkerson oli eikä kenelläkään häneen vetoavalla ole varaa hyökätä sellaisten Jeesusta seuraavien muusikoiden kimppuun, jotka tahtomattaankin ovat joutuneet vääränlaisen ihmispalvonnan kohteiksi. Tosin mitä tulee Wilkersonin musiikkiin liittyviin käsityksiin, myönsi hän keväällä 2004 Ristin Voitto-lehdessä eräässä viimeiseksi jääneen Suomen vierailunsa yhteydessä tehdyssä haastattelussa opettaneensa tuolloin 1980-luvulla asioita lihassaan pyytäen sitä anteeksi ja kertoi katuvansa monia sanomisiaan. Sen tarkemmin hän ei näkemyksiään eritellyt, joten en siis tiedä kuuluivatko hänen näkemyksensä kaiken kristillisen nykymusiikin "epäpyhyydestä" tuohon kategoriaan. Mutta oli asian laita mikä tahansa, hän teki elämänsä aikana kunnioitettavan ja hatunnoston arvoisen päivätyön evankeliumin ja Jumalan valtakunnan hyväksi ja monissa asioissa meillä olisi häneltä varmasti paljon oppimista. Hän osoitti monissa tilanteissa nöyryyttä jollaista löytyy vain oikealta Jumalan mieheltä ja hänen kritiikinsä musiikin esittämisen vääränlaisia motiiveja kohtaan olikin monilta osin varmasti aivan oikeutettua. Kuten aikaisemmin totesin, niin saarnaa ihmisten syntisyydestä tällaisena aikana tarvitaankin. Olen myös varma, että hänen suuhunsa on laitettu monien kristillisen nykymusiikin tuomitsijoiden toimesta sellaisiakin asioista mitä hän ei todellisuudessa ole sanonut. Mutta kuten me muutkin, saattoi hänkin erehtyä ja tehdä virheitä, eikä se jos kyseenalaistamme hänen opetuksiaan tarkoita sitä että tekisimme hänestä pilkkaa, kuten jotkut hänen innokkaimmista palvojistaan ovat antennet ymmärtää. 11. MITEN TOIMIA KRISTILLISEN NYKYMUSIIKIN KANSSA TÄNÄ PÄIVÄNÄ? "Vain niille, jotka elämällään todistavat siitä mitä heidän laulunsa sanovat, ja joille musiikki on vähiten tärkeä osa elämässään, Herra sanoo: "Hyvin tehty, sinun hyvä ja uskollinen palvelija." Ainoan ylistyksen arvoisen ylistäminen on tärkein tavoite." (Keith Green, So You Wanna Be Rock Star?) Tämän päivän kristillinen nuorisokulttuuri on kokenut paljon muutoksia siitä mitä se oli vuosituhannen vaihteessa, jolloin itse elin omaa nuoruuttani ja jolloin aloin näitä asioita pohtia. Nykyään ei enää järjestetä niin paljon gospel-tapahtumia mitä ennen. Nuoria ei enää kiinnosta musiikki niin paljoa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö meidän tulisi jatkaa uskonpuhdistusta ja Jumalan tahdon etsimistä kristillisen nuorisokulttuurin osalta. Jos sinulla on lahja tehdä lauluja ja esittää niitä, niin anna palaa. Ja jos sinulla on mahdoollisuus äänittää niitä muidenkin kuultaviksi, niin kannustan tarttumaan myös siihen. Mutta älä kuitenkaan oleta sen tarkoittavan automaattisesti sitä, että Jumala olisi kutsunut sinut täysipäiväiseksi muusikkoevankelistaksi. Kannattaa mennä koko ajan rukousessa ja kysyä Jumalalta Hänen tahtoaan asian suhteen. Hän avaa ovia sen mukaan kuinka hyväksi näkee. Myönteisen palautteen ja kannustuksen saamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta jos huomaat että alat nauttia huomion keskipisteenä olemisesta ja siitä että sinua kehutaan, niin tarkista kurssin suunta ja tee parannus. Jos koet että kutsumuksesi on todella evankelioida musiikin kautta, älä takerru siihen asiaan että et ole jäsenenä missään bändissä. Vaikka uskon että myös bändi voi toimia evankelioivan musiikin välineenä, on sooloartistina toimiminen kuitenkin itse tarkoituksen kannalta varmempaa. Jos taas osaat vain soittaa mutta et laulaa tai tehdä lauluja, niin varmasti Jumala johdattaa sinut oikeaan paikkaan mikäli Hän on tarkoittanut sinun palvelevan tällä saralla. Tiedän ihmisiä tulleen kiinnostuneeksi uskonasioista ja sen myötä synnintuntoon kuultuaan sellaista kristillistä nykymusiikkia, jossa sanomapuoli ja esittäjän asenne on ollut kunnossa, enkä todellakaan puhu nyt mistään ratkaisuista, joita voi melkein kuka tahansa tehdä tunnelman ja olosuhteiden tuntuessa hyviltä. Monet heistä ovat jopa sanoneet, että juuri musiikin myötä he malttoivat ylipäätään pysähtyä kuuntelemaan mitä näillä julistajilla oli sanottavaa. Mutta kuten jo aikaisemminkin sanoin, ei musiikki itse, olipa kysymys sitten mistä tyylistä tahansa, herätä koskaan synnintuntoa, vaan laulettu sanoma, joten tästä syystä sen pitäisi olla hyvin kuultavissa ilman että sitä peitetään kovan metelin taakse. Olen itsekin uskovana tullut pysäytetyksi ja parannuksen tekoon ohjatuksi joistain Keith Greenin ja Pro Fiden puhuttelevista kappaleista ja uskonkin monien niistä olevan hyviä pysäyttäjiä. Nykyään seurakunnan kokouksena pidetään pääasiassa sunnuntaina tapahtuvaa tilaisuutta, johon kokoontuu iso joukko ihmisiä kuuntelemaan kun yksi puhuu. Tämä ei kuitenkaan ole raamatullinen käytäntö. Raamattu viittaa voimakkaasti siihen että alkuseurakunnalla oli käytössä ns. kotiseurakuntajärjestelmä, eli että uskovat kokoontuivat noin 5-10 hengen kokoisissa pienryhmissä (Room. 16:3-5, 14-15). Se, että kaikki saavat mahdollisuuden olla äänessä (1. Kor. 14:24) avaa paljon enemmän mahdollisuuksia kuin että vain yksi on koko ajan äänessä, joskin tällaisissakin kokouksissa on paimenten hyvä pitää ensin jonkinlainen alustus jotta muut tietävät mistä keskustella, ja johdettava kokousta jotta kuri ja järjestys säilyisivät. Tällaisissa tilaisuuksissa käytettävän musiikin tulisikin mennä lähinnä yksinkertaisella yhteislaulupohjalla (joskin soittimia saa olla kyllä muitakin kuin vain piano ja kitara) ja kristillinen nykymusiikki tulisikin keskittää nimenomaan seurakunnan kokousten ulkopuolella tapahtuvaan evankelioivaan työhön puhutun julistuksen rinnalle vankiloissa, varuskunnissa tai kouluilla vieraillessa, julkisilla paikoilla kuten toreilla tai ostoskeskuksissa sekä mahdollisesti joissain yksittäisissä evankelioimis- ja/tai ylistystapahtumissa. Ja jos käy niin, että joku evankelioiva yhtye pääsee soittamaan jonkun tunnetun maallisen yhtyeen lämmittelijäksi, niin tällaisiin tilaisuuksiin kannattaa ehdottomasti tarttua. Esim. Petra on ollut 1980-luvulla soittamassa The Beach Boysin lämmittelijänä (olisinpa ollut itsekin tuolla keikalla). Mutta silloin kun kristilliset yhtyeet saavat tilaisuuden soittaa maallisissa paikoissa, on julistuksesta todella pidettävä kiinni, eikä sanomaa saa alkaa vesittää (miten helppa onkaan huijata omaa sisintään juuri tällä tavalla). Jos meiltä sulkeutuvat ovet jonnekin siksi että julistamme suoraa evankeliumia, niin se ei Jumalan työtä estä, Hän toimii sitten jollain muulla tavalla jossain muualla. Sitäpaitsi, tuo yksi ainoa tilaisuus voi vaikuttaa jonkun kuulijan elämään arvaamattomalla tavalla. Miksi me Jeesuksen seuraajat ylipäätään luotamme ja odotamme että uskosta osattomat tulevat automaattisesti seurakunnan kokouksiin sen sijaan että menisimme "ulos seurakunnasta" heidän luokseen? Eihän lähetyskäskyssäkään kehoiteta kutsumaan maailmaa meidän luoksemme, vaan meitä menemään kaikkialle maailmaan. Se riski, että ihmisten usko pohjautuu musiikin varaan, on ihan oikeasti olemassa, eikä sitä saa vähätellä. Siksi ei mielestäni ole aivan yhdentekevää keitä kristillisen nykymusiikin esittäjiä käytetään ja millaisissa tilanteissa. Jeesuksen seuraajan tärkeimmät "apuvälineet" ovat sana, rukous ja uskovien yhteys, ja jos ne eivät kelpaa hengellisen elämän perustaksi niin sitten voi olla parempi olla seuraamatta Jeesusta ollenkaan. Ihminen, joka evankelumin kuultuaan, tapahtui se sitten puhutun tai lauletun julistuksen kautta, on alkanut kiinnostua perimmäisistä kysymyksistä, tarvitsee hengellistä jatkohoitoa ja opetusta sekä uskovien yhteyden jossa kasvaa Jeesuksen seuraajana. Muuten käy helposti niin, että hänen uskonsa pohjautuu kristillisen nykymusiikin varaan, eikä sellainen saa olla tarkoituksen mukaista. Meidän olisi nyt aika alkaa tehdä parannusta siitä millaiseksi olemme kristillisen nykymusiikin päästäneet kehittymään. Kristillisten tapahtumien sisällön tulisi koostua musiikin sijaan sanasta ja rukouksesta, ja siksi esim. Maata Näkyvissä-festareiden kaltaisia tapahtumia ei kannattaisi järjestää, vaan suunnata kristillinen nykymusiikki nimenomaan sellaisiin paikkoihin joissa sitä kukaan ei osaa tietoisesti mennä kuunteleman, kuten aemmin jo totesin. Taiteen sanotaan lupaavan vapautta. Tuo vapaus on kuitenkin vain näennäistä ja todellisuudessa siinä onkin kysymys valheesta. Kukaan muu kuin Jeesus ei voi todellista vapautta antaa. Musiikin ja taiteen alueella hengellisyys ja sielullisuus voivat mennä helposti sekaisin, ja meidän tulisikin oppia erottamaan nämä kaksi asiaa toisistaan, mikä tosin ei ole aina kovinkaan helppoa. Jeesuksen seuraajan motiivi taiteen tekemiseen sekä muiden että itsensä iloksi tulee olla, paitsi se että se on hauskaa, niin myös se että tekee sitä Jumalan kunniaksi. Niinpä on siis mentävä Hänen ehdoillaan. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka haasteet eivät välttämättä ole paha asia, niin tietoinen julkisuuden tavoittelu, glamour, itsensä esiin tuonti tai ylimääräinen rahastaminen (leipätyö on toki asia erikseen) eivät saa kuulua Jeesuksen seuraajan elämään. On syytä elää päivä kerrallaan (Jaak. 4:13) ja hyväksyä se että ympyrät saattavat jäädä pieniksi ja rajallisiksi. Sanon tämän taiteen ystävänä, joka itsekin toivoi ja rukoili monta vuotta että saisi tuoda tekeleitään esiin muidenkin nähtäväksi ja kuultavaksi, ja jonka rukouksiin Jumala vastasi omalla ajallaan aivan eri tavalla mitä itse olin kuvitellut. Tähän lopuksi suosittelen vielä kaikille lukemaan Viktor Klimenkon elämäkertakirjallisuutta, jossa tuodaan hyvin esiin se millainen maallisen taiteen maailma voi olla. Klimenko on mm. sanonut eräässä 1980-luvun alkuvuosina tehdyssä haastattelussa suoraan, että laulaminen on hyvin sielullista ja että jos laulujen varaan rakennetaan uskon elämä, niin jonain päivänä se murenee niin kuin laulukin. Suosittelen myös luettavaksi Steve Campin laatimat 107 teesiä kristilliselle nykymusiikille (löytyy lähdeluettelosta). Camp aloitti oman uransa kristillisen nykymusiikin parissa 1970-luvun lopulla ja jo silloin monet hänen laulunsa olivat hyvin puhuttelevia ja vahvalla sanomalla varustettuja. Hän oli Keith Greenin hyvä ystävä ja hänen nykyisissä kannanotoissaan on paljon samanlaista mitä Greenillä aikoinaan. 1990-luvun lopulla Camp vaihtoi tyyliään. Ei musiikillista, vaan toiminnallista. Martin Lutherin teesien innoittamana hän alkoi toteuttaa kristilliselle nykymusiikille suunnattua uskonpuhdistusta. Hän myönsi, että alkuaikoina hänen motiivinsa tehdä musiikkia eivät olleet rehelliset. Teesiensä jälkeen hän on julkaissut levyjä harvakseltaan toiminut pääasiallisesti raamatunopettajan tehtävissä. Teesiensä ansiosta hän on saanut tunnustusta myös joiltain tiukemman koulukunnan tuomitsijoilta, vaikka nämä eivät tyylillisesti sinänsä hyväksykään Campin musiikkia. Itsekin nostan hattua hänen rohkeudelleen sanoa asiat suoraan ja kiertelemättä. 12. LÄHTEITÄ JA LUKEMISTA "Mitä ankeamman näköinen tapahtuma, sitä kovemmasta kamasta on kysymys. Kyse ei ole aiheen vetävyydestä, käsiohjelman värikkyydestä ja missien määrästä, vaan siitä onko Jumalan sana esillä." (Teuvo V. Riikonen, Ryhdy sekakäyttäjäksi, Music & Mission 5/2000) Steve Camp: A Call For A Reformation - The 107 Thesis For CCM Bruce Cartner: Christian Rock Apologetics Phil Christensen: A Response To Dr. Frank Garlock Keith Green: Can God Use Rock Music? Keith Green: So You Wanna Be Rock Star? Tom Lorimer: Jeff Godwin Exposed Jussi-Heikki Mäenpää: Joe English Incident Saunajaapo Wikipedia Mikko Aalto: Tulkoon elämä, Uusi tie 1982 Robert D. Harrell: Martin Luther - his music his message, Musical ministries 1980 Markku Heikinheimo: Urkutaiteen historia, Sibelius-akatemia 1985 Marcus Heinoja: Kristillinen usko nykyajassa, Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 1998 Tero Huvi, Janne Koponen: Kahden maan kansalaiset, Suomen lähetysseura 2005 Mailis Janatuinen: Ihmisen käyttöohjeet, Perussanoma 2003 Matti Laipio: Spectrum tietokeskus, WSOY 1979 Anu Pöntinen: Traktaatit, Joukahainen 8/2002 Jarmo Sormunen: Aikuiseen uskoon, Uusi tie 1997 Petteri Välimäki: Kakku ja sen hedelmät, Sanansaattaja 9.1.1997 Walter Heidenreich: Help, I need somebody, Aika Oy 1998 Lukuisia internetkeskusteluja Takaisin kirjoituksiin / Back to the article page / Tillbacka till artiklar sidan |
