EKKLEESIA JA KRISTITTYJEN YHTEYS


Jussi-Heikki Mäenpää


Toivon että tätä kirjoitusta ei julkaistaisi millään muulla internetsivulla, sillä pidätän itselläni oikeuden tehdä korjauksia ja täydennyksiä sitä mukaa kun Jumala minulle opettaa asiasta jotain uutta. Linkittäminen tälle sivulle on toki sallittua, samoin lainaaminen mikäli lähde mainitaan. Kuten kaikki muukin lukemasi, koettele myös tämä kirjoitus Raamatulla, sillä kukaan meistä ei ole erehtymätön. Otan mielelläni vastaan palautetta ja kritiikkiä, kunhan se on annettu omalla nimellä ja perusteltu Raamatulla. Sähköpostiosoitteeni löytyy yhteystiedoista.

Tämä kirjotus on viimeksi päivitetty 24.2.2017.

Takaisin kirjoituksiin / Back to the article page / Tillbacka till artiklar sidan

Yhteystiedot





1. Miten itse olen tähän päätynyt?

2. Mistä raamatullisessa seurakuntarakenteessa on kysymys?

3. Pappi, pastori vai paimen... vai kenties apostoli?

4. Entä kysymys "sakramenteista"?

5. Miten alkuseurakuntamallia vääristellään?

6. Kuinka toimia raittiisti tunnustuskuntien ulkopuolella?

7. Lähteitä ja lukemista


1. MITEN ITSE OLEN TÄHÄN PÄÄTYNYT?

"Herra tämän kautta tahtoo opettaa meille, että sellaiset päivät tulevat, että työmme tukijat eivät enää mene kirkkoon, vaan koteihin, kristittyihin koteihin."
(Urho Muroma kertoo näkemästään unesta Ensio Lehtoselle vuonna 1962)

Oikeastaan jo melko pian uudestisyntymiseni jälkeen aloin vähitellen ymmärtää, että valtionkirkkojärjestelmä ei kauniista ajatuksesta huolimatta ole toimiva eikä raamatullinen järjestelmä. Aloin ymmärtää, että seurakunnan tulisi olla uskovien yhteys eikä mikään yhteiskunnallinen organisaatio. Alusta lähtien olin myös sitä mieltä, että uskovien jakautuminen eri kirkko- ja tunnustuskuntiin on ikävä ja Jumalan tahdon vastainen asia (tämän myöntävät myös monet korkeakirkollisetkin tahot). Minulla ei kuitenkaan ollut uskoa siihen, että täydellistä yhteyttä voisi vielä tässä ajassa löytyä, joskin asiaan saattaa osittain vaikuttaa sekin että en ollut saanut aiheesta oikeanlaista opetusta.

Oltuani muutaman vuoden uskossa löysin itselleni hengellisen kodin Suomen luterilaisen kirkon sisällä vaikuttavasta Kansanlähetyksestä, jossa opetus oli ainakin tuolloin kokolailla raitista. Tuolloin vuosituhannen vaihteessa kyseinen liike oli mm. sanoutunut julkisesti irti siitä sopimuksesta minkä kirkko vuonna 1998 teki roomalaiskatolisen kirkon kanssa koskien yhteistä vanhurskauttamisoppia, tosin joistain Uusi Tie-lehden viimeaikaisista artikkeleista päätellen tässä periaatteessa on valitettavasti ollut nähtävissä lipsumista. Reilut kymmenen vuotta yritin niinsanotusti parannella kirkkoa sisältä päin, mutta löin lopulta hanskat tiskiin, koska huomasin että työ ei kantanut kirkon yleistä tilaa ajatellen juuri minkäänlaista hedelmää, ja koska Raamatussa ei kehoiteta parantelemaan uppoavaa laivaa sisältäpäin, vaan pikemminkin päinvastoin jättämään se (Jer. 51:9, Ilm. 18:4). Vuoden 2011 alusta erosin pitkän harkinnan jälkeen Suomen luterilaisesta kirkosta saatuani kaiken liberaalisuden ja roomalaiskatolisen kirkon kosiskelun lisäksi tarpeekseni siitä miten kaltoin kirkon johto kohteli niitä työntekijöitä, jotka halusivat pitää kiinni Raamatun moraalista esim. kysymyksissä homo- ja lesbosuhteisiin. Mietittyäni miten tästä eteenpäin jatkan tein lopulta sen päätöksen, että en aio liittyä mihinkään muuhunkaan näkyvään kirkkokuntaan, sillä olin menettänyt luottamukseni moniin niistä ja samalla alkanut nähdä entistä voimakkaammin sen että jokaisella paikkakunnalla on loppujen lopuksi vain yksi seurakunta, mikä koostuu kaikista uudestisyntyneistä kristityistä riippumatta siitä ovatko he jonkun tunnustuskunnan jäseniä vai eivät. Tätä maailmanlaajaa näkymätöntä seurakuntaa kutsutaan nimellä ekkleesia.

Aiemmin minulla oli ollut ennakkoluuloja alkuseurakuntamallin palauttamiseen tähtäävien tahojen suhteen, koska omat kokemukseni niistä eivät siihen asti olleet kovinkaan myönteisiä. Mutta sitten sain huomata, että alkuseurakuntamallin kannattajia löytyy myös hyvinkin raittiiden kristittyjen joukosta, jotka itsekin myöntävät sen että jotkut toteuttavat tätä mallia myös väärin ja vallanhimosta käsin. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pyrkiä murtamaan niitä mahdollisia pelkoja ja ennakkoluuloja joita monilla kristityillä on alkuseurakuntamallia kohtaan ja samalla myös muutamalla sanalla kertomaan millaisesta toiminnasta siinä on kysymys, ja erityisesti siitä millaisesta toiminnasta siinä ei ole kysymys. Ensin kerron lyhyesti siitä mistä Raamatun neuvomassa seurakuntamallissa on kysymys ja miten nykyiseen hajaannuksen tilaan on päädytty. Toiseksi kerron muutamalla sanalla raamatullisista seurakuntaviroista. Kolmantena käyn pikaisesti läpi mitä Raamattu opettaa kasteesta ja ehtoollisesta. Neljänneksi otan vielä muutamia esimerkkejä siitä miten alkuseurakuntamallia toteutetaan vääristyneesti ja miksi ihmisillä mahdollisesti on ennakkoluuloja sitä kohtaan. Lopuksi tutkimme sitä miten ekkleesia voidaan vielä tänäkin päivän löytää. Mistään kaiken kattavasta tietopaketista tässä kirjoituksessa ei ole kysymys, tästäkään asiasta minulla eikä kenelläkään muullakaan ole koko totuutta. Suosittelen tutustumaan Kari Kangasharjun kirjoitukseen Yksi seurakunta, jonka rinnalla tämä kirjoitus on vain pintaraapaisu.


2. MISTÄ RAAMATULLISESSA SEURAKUNTARAKENTEESSA ON KYSYMYS?

"Kysymys ei ole niinkään siitä, miksi meidän pitäisi tehdä asiat samalla tavalla kuin apostolit, vaan siitä, miksi haluaisimme tehdä mitään eri tavalla?"
(Steve Atkerson)

Mitä Raamattu puhuu seurakunnasta? Halki Uuden Testamentin näemme, että Jumala näkee jokaisella paikkakunnalla vain yhden ainoan seurakunnan (1. Kor. 12:12-13). Paikkakunnalla seurakuntaan kuuluivat kaikki kyseisellä paikkakunnalla asuvat uskoontulleet, ei sen enempää eikä vähempää. Maailmanhistorian ensimmäiset seurakunnat sijaitsivat Galatian, Makedonian ja Juudean maakuntien alueilla useammalla eri paikkakunnalla (Apt 9:31), ja kyseisistä maakunnista puhuttaessa apostolit esittivät tervehdyksensä aina kyseisten maakuntien seurakunnille, eivät seurakunnalle. Sen sijaan paikkakunnille lähetetyissä tervehdyksissä puhutaan yksinkertaisesti vain Antiokian, Efeson ja Korinton seurakunnasta, ei niiden seurakunnista. Jumala näki niissä vain yhden seurakunnan.

Tätä yhteyden harmoniaa ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauan, ennen kuin hajoamisen merkkejä alkoi näkyä ilmassa. Ensimmäisen kerran näin kerrotaan käyneen Korintossa, jossa uskovat jakautuivat joidenkin opillisten riitakysymysten vuoksi neljään puolueeseen. Löytyi niin pierilainen, paavalilainen kuin apolloslainen ryhmä, sekä neljäs Kristuksen ryhmä. Vastaavanlainen tilanne on monissa paikoissa nykyäänkin, kristityt ovat jakautuneet luterilaisiin, helluntailaisiin, baptisteihin ja vaikka mihin. Paavali onnistui kuitenkin estämään Korintton seurakunnan jakautumisen elinajaksensa, mutta myöhemmin lopullinen hajoaminen kuitenkin tapahtui. Kari Kangasharjua lainatakseni: jos Paavalin tai Pietarin opetuksen ympärille ryhmittyminen on kielletty, vaikka heidän opetuksensa on osa Raamattua, kuinka sitten olisi lupaa muodostaa hengellistä puoluetta joidenkin myöhemmän ajan julistajien esim. 1500-luvun uskonpuhdistajien nimeen, 1800-luvun herätyssaarnaajien nimeen tai 1900-luvun hengellisten kokemusten perusteella?

Lopullisesti alkuseurakunnan yhtenäisyys alkoi natista liitoksistaan noin 100 jKr kun Ignatius, yksi Antiokian seurakunnan johtajista, alkoi korottaa itseään seurakunnan ylimmäksi johtajaksi ja opettaa, että vanhinten joukosta nousisi yksi yli muiden. Tämä johti lopulta roomalaiskatolisen kirkon syntymiseen noin 300-luvulla jKr. jolloin keisari halusi tehdä kristinuskosta Rooman valtakunnan virallisen valtauskonnon ja johon hän halusi kaikkien kääntyvän. Hän kuitenkin teki sen virheen, että alkoi mielistellä epäjumalanpalvojia sen sijaan että olisi saarnannuttanut heille parannuksen evankeliumia. Tämän ison laitoksen, josta sittemmin tuli roomalaiskatolinen kirkko, oppiin sekoitettiin mukaan taikauskoa jotta pakanoiden kynnys lähteä mukaan olisi ollut matalampi. Lisäksi tapa, jolla roomalaiskatolinen kirkko ensimmäisellä vuosituhannella "julisti evankeliumia", oli julma ja raaka: ihmisiä pakotettiin kääntymään tappamisen uhalla. Ketään ei saa tuoda Jeesuksen luo kirveen kanssa, vaan niiden jotka eivät halua syntejään sovitettavan, tulee antaa itse tehdä tili tekemisistään ja tekemättä jättämisistään Jumalan kanssa. Lopulta tämä yhden miehen johtaajuus johti siihen, että paavia alettiin pitää Kristuksen sijaisena maan päällä. Hänen tiarassaankin lukee lyhenne lauseesta "Jumalan pojan sijainen". Tällainen on todella häikäilemätöntä, sillä Jeesuksella on kyllä maan päällä monia palvelijoita, mutta ei yhtäkään sijaista. Jotta joku kelpaisi Jeesuksen sijaiseksi, tulisi hänen olla synnitön. Synnitöntä ihmistä ei maan päältä löydy, joten tuo koko asema Jeesuksen sijaisena on ajatuksenakin paitsi epäraamatullinen, niin myös täysin epärealistinen. Aikoinaan Vatikaanin ensimmäiset kirkolliskokoukset julistivat Paavin erehtymättömäksi, vaikka Raamatun mukaan kaikki maan päällä eläneet ihmiset ovat Jeesusta lukuunottamatta taipuvaisia syntiinlankeamukseen aina Pietaria ja Neitsyt Mariaa myöten.

Myös ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla eläneet kirkkoisät olivat osaltaan mukana luomassa epäraamatullista hierarkista seurakuntajärjestelmä. Usein ajatellaan, että ilman kirkkoisiä ei olisi kristinuskoakaan. Mutta jos näin olisi, niin miksi sitten Raamattu ei puhu kirkkoisistä sanaakaan, ja miksi alkuseurakunta pärjäsi varsin hyvin jo ajalla ennen heidän syntymäänsäkään? Kirkkoisien ja roomalaiskatolisen kirkon myötä on tullut mukaan paljon sellaista, mitä Raamatusta ei löydy ja mikä ei kuulunut alkuseurakunnan elämään. Esimerkkeinä mainittakoon kristillistetyt joulu ja pääsiäinen sekä nykyaikainen kolminaisuusoppi. *

Jotkut ajattelevat, että paavin ja roomalaiskatolisen kirkon pyrkimys koota yksi suuri ekumeeninen maailmankirkko olisi ratkaisu kristittyjen hajaannuksen tilalle. Täysin väärin, tässä hankkeessa on päinvastoin kysymys siitä suuresta portosta josta Ilmestyskirjakin puhuu. Paavi ei nimittäin yritä koota yhteen pelkästään kaikkia maailman kristittyjä, vaan myös kaikki maailman uskonnot riippumatta siitä tunnustavatko ne Jeesuksen Jumalaksi ja ainoaksi syntien sovittajaksi vai eivät. Nyt jo edesmennyt Paavi Johannes Paavali, joka oli tämän hankkeen pääorganisaattori, on mm. sanonut kirjassaan Toivon Kynnyksen Ylittäminen (1984) buddhalaisuutta pelastuksen uskonnoksi (s. 84-85) ja kertonut islamislaisille kuinka paljon katolinen kirkko kunnioittaa heidän uskontoaan. Kun googlella etsit kuvia hakusanoilla "pope kiss koran", tulet löytämään paljon kuvia Paavista suutelemassa koraania. Jokainen voi sydämessään ja Raamattua lukien miettiä, onko tällainen opetus lähtöisin Jumalasta vai ei. Meidän on toki kunnioitettava ihmisinä ja lähimmäisinä jokaista islamilaista, hindulaisia ja buddhalaista yms. mutta ei missään tapauksessa niitä vääriä oppeja joita heidän uskonnoissaan esiintyy.

Kristityt eivät koskaan voi tulla yhdeksi ruumiiksi islamilaisten, hindulaisten ja budhalaisten kanssa koska nämä eivät tunnusta Jeesusta syntien sovittajana. Jeesus on kuollut ristillä myös heidän puolestaan ja sovittanut myös heidän synnit, mutta heidän on ensin tultava Jeesuksen luokse, tehtävä parannus ja luovuttava harhaopeistaan. Siksi lähetystyötä tehdäänkin, että mahdollisimman moni voisi saada kuulla Jeesuksesta ja tulla Hänen luokseen. Raamatun mukaan emme saa harjoittaa hengellistä yhteyttä niiden kanssa, jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristukseksi, lihaan tulleeksi. Erityisen surullinen olen siitä, että vanha kunnon Billy Grahamkin on alkanut osoittaa arvostustaan paavia ja hänen puuhailemaansa ekumeenista maailmankirkkoa kohtaan. Grahamilla on kuitenkin ollut aikoinaan paljon hyvää julistusta ja hänen kokouksissaan moni on saanut kuulla pelastuksen evankeliumin ja ottaa Jeesuksen vastaan vapahtajanaan (myös Helsingissä vuosina 1954 ja 1987). Allekirjoittanutkin on hänen vanhoja kirjojaan lukiessa löytänyt itsensä parannusta tekemästä. Ongelman ydin ei ole hänen kohdallaan siinä, että hän on saarnannut kreikkalais- ja roomalaiskatolisissa kirkkorakennuksissa ympäri maailmaa, vaan siinä että hän on pyrkinyt olemaan eri tahoille mieliksi ** (siksi hänelle luultavasti ovatkin ovet auenneet myös sellaisiin paikkoihin joihin protestanteilla ei juuri ole ollut muuten asiaa julistamaan). Jos minä alkaisin esim. Rooman Pietarinkirkon saarnastuolissa julistamaan, että roomalaiskatolisten tulisi paavia myöten tehdä parannus Marian palvonnasta yms. Raamatulle vieraista opeista ja antautua vain ja ainoastaan Jeesukselle, niin varmaa on että en olisi sinne enää toista kertaa tervetullut. Totuudesta tinkimällä emme rakenna yhteyttä, jos meiltä sulkeutuvat ovet jonnekin niin se ei Jumalan työtä estä, Hän toimii sitten jollain muulla tavalla jossain muualla.

Sellainenkaan ei vielä ole peräänkuuluttamaani Kristuksen seurakunnan uudelleenrakentamista, että esim. kuvitteellisessä Plötsölän kaupungissa paikalliset helluntaiseurakunta ja baptistiseurakunta sekä Kansanlähetyksen Plötsölän yksikkö järjestevät yhteisen evankelioimistapahtuman, jossa kukin taho on puhujien puolesta tasapuolisesti edustettuna. Ei vaikka niissä ei pyrittäisikään yhteyteen Jeesuksen kieltävien uskontojen kanssa, eikä siltikään vaikka niissä ei pyrittäisi toteuttamaan paavin suunnittelemaa isoa maailmankirkkoa. Minulla ei ole mitään evankelioimiskamppanioita vastaan sinänsä, ja se on toki hyvä asia, että näin nämä tahot tunnustavat sen että muualtakin kuin vain omasta liikkestä löytyy Jumalan lapsia joiden kanssa tehdä yhteistyötä ja harjoittaa veljeyttä ja sisaruutta Kristuksessa. Mutta eipä juuri tunnustuskuntiin sitoutumattomia tahoja huolita mukaan Mahdollisuus Muutokseen kaltaisten yhteiskristillisiin projekteihin mukaan, vaikka niitä mainostettaisiinkin kaupungin kristittyjen yhdessä järjestämiksi. Kaikella ystävyydellä: sellainen on oman sisimmän huijausta että muka kristittyjen yhteyden nimissä halutaan edustaa ensisijaisemmin omaa liikettä kuin Kristuksen ruumista. Jumala ei halua yhdistää kirkkokuntia, organisaatioita tai herätysliikkeitä, vaan Hän haluaa yhdistää kristityt!

* Joulusta ja pääsiäisestä olen kirjoittanut erillisen kirjoituksen Hyvää joulua?, mutta kerron tässä muutamalla sanalla miten olen kolminaisuusasian ymmärtänyt, vaikka nyt hieman poikkeankin varsinaisesta aiheesta. Nykyaikaisen kolminaisuusopin "oikein ymmärtämisestä" on usein tehty rajat sille mikä on kristinuskoa ja mikä ei. Kaikki eivät tätä asiaa ehkä edes tiedä, mutta jotkut teologitkin myöntävät, että kolminaisuusoppia ei sellaisenaan löydy Raamatusta. Se on Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381 rakennettu filosofian päälle, siis pakanamaailmasta peräisin olevan oppijärjestelmän varaan. Raamattu kyllä ilmoittaa Jumalan esiintyvän kolmessa "persoonassa": Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä, mutta se mikä ns. virallisen kolminaisuusopin tekee ongelmalliseksi, on se, että se opettaa kaikkien näiden kolmen persoonan olevan keskenään täysin samalla viivalla. Näin ei Raamattu kuitenkaan opeta, vaan monessa kohtaa Isän kerrotaan olevan Poikaa suurempi (Joh 14:28, Ef 1:3) ja että Pyhä Henki kirkastaa Poikaa (Joh 16:14). Jos kaikki kolme "persoonaa" olisivat samalla viivalla, niin edellä mainitsemani Raamatusta löytyvät asiat eivät olisi mahdollisia. Tämä ei tarkoita, että Poika olisi jotenkin vähemmän Jumala kuin Isä, tai Pyhä Henki olisi jotenkin vähemmän Jumala kuin Poika. Aivan kuten raamatullisessa avioliittokäsityksessä mies on vaimon pää (ja silti vaimo on ihminen yhtä paljon kuin mieskin), niin myös Isä on Pojan "pää" ja Poika on Pyhän Hengen "pää". Asian oikein ymmärtäminen ei itsessään ole pelastuskysymys, pääasia on että tunnustaa Jeesuksen olevan Jumala, kunhan samalla muistaa että Jeesus ei ole Isä eikä Pyhä Henki, vaan Hän on Poika. Tätä asiaa on kuitenkin turha yrittää järjellä selittää, joten tyydytään vain uskomaan niin kuin meille on Raamatussa ilmoitettu.

** Olen kuullut joidenkin tahojen sanovan, että Billy Grahamin veljeily paavin yms. erillaisten enemmän tai vähemmän eksyttävien uskonnollisten johtajien kanssa olisi seurausta vapaamuuraruudesta. Vapaamuuraruudessa on kysysymys vakavasta eksytyksestä ja omasta uskonnostaan jolla ei ole raamatullisen kristinuskon kanssa mitään tekemistä. En ole kuitenkaan onnistunut löytämään internetistä virallista listaa Yhdysvaltain vapaamuurareista (täällä Suomessa vapaamuurareiden jäsenlistoja julkaistaan aina säännöllisin väliajoin) enkä mitään videota tai sivustoa jossa Graham itse tunnustaisi olevansa vapaamuurari. Niin kauan kun minulla ei ole silmieni edessä mainittuja dokumentteja, en uskalla ruveta julistamaan Billy Grahamin mahdollista vapaamuurauutta varmana tietona.


3. PAPPI, PASTORI VAI PAIMEN... VAI KENTIES APOSTOLI?

"Oikea paimen on itse esimerkkinä laumalleen siitä, miten kristillistä elämää tulee elää ja miten Jumalan sanan tähden kärsitään. Kun susi tulee, ei paimen pakene, vaan taistelee, kärsii ja jopa kuoleekin lampaittensa puolesta. Miksi lauma suostuisikaan kärsimään, jollei näe paimenensa sitä tekevän?"
(Mailis Janatuinen, Ihmisen käyttöohjeet, Perussanoma 2003)

Olin ennen innokas naispappeuden vastustaja ja yhteen aikaan kiivaillesani tämän asian puolesta pidin siitä jopa uskon ja epäuskon ratkaisevana pelastuskysymyksenä kehottaen muita boikotoimaan naispappeuden hyväksyviä raamatunopettajia riippumatta siitä miten Raamatulle uskollisia nämä muuten olivatkaan. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt tällaisessa olleen kysymys juuri siitä samanlaisesta rakkaudettomuudesta jollaisesta olen aina kritisoinut erinnäisiä itseään korottavia kristillisiä tahoja. Muistan kun joskus vuoden 2004 tienoilla juttelin erään teologiaa silloin opiskelleen naispappeutta vastustavan ystäväni kanssa siitä voiko naispuolinen seurakuntalehtori opettaa luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa. Itse olin sitä mieltä että ei voi, koska ajattelin viikottaisten jumalanpalvelusten olevan juuri niitä seurakunnan kokouksia joissa naisia kielletään opettamasta (1. Tim. 2:12). Tähän tämä korkeakirkollinen ystäväni totesi, että koska Raamatun aikana ollut nykyisen kaltaista pappisvirkaa olemassakaan, ei sitä voi verrata keskenään tämän päivän systeemin kanssa. Myöhemmin kuulin saman erään naispappeutta kannattavan henkilön suusta joka kritisoi kirjoituksiani ja ihmetteli miten kaltaisiani tiukkapipoja voi löytä vielä tämän päivän maailmasta. Nykyään joudun toteamaan olevani tästä asiasta näiden kahden tahon kanssa täysin samaa mieltä, siis siitä että kirkon pappeus ei ole verrattavissa Raamatun paimenuuteen. Silloin kun Uudessa Testamentissa puhutaan papeista, tarkoitetaan sillä kaikkia uudestisyntyneitä kristittyjä sukupuoleen katsomatta (1. Piet. 2:9). Yleiseen pappeuteen kuuluu toisen uskovan tukeminen sielunhoidosta ja ojentamisesta lähtien. Seurakunnan johtajuus eli paimenuus puolestaan kuuluu vain miehille, kuten naispappeuden vastustajat ovat sinänsä ihan oikein ymmärtäneetkin (1. Tim. 2:12, 1. Tim. 3:2), mutta se ei ole kuitenkaan sellaista millaisena he ns. hierarkisen paimenuuden ymmärtävät.

Jokaiseen paikkakunnalla toimivaan seurakuntaan Jumala asetti joukon johtajia, joiden tehtävänä oli pitää huolta laumasta, opettaa heitä ja tarvittaessa myös ojentaa. Näitä johtajia kutsutaan Raamatussa nimikkeillä vanhin (presbyteros), paimen (poimen) ja kaitsija (episkopos). Sana pastori on suomennos latinan kielen sanasta pastor joka puolestaan on käännös poimenista, piispa puolestaan on suora suomennos episkopoksesta. Toisinsanoen siinä missä yhdellä seurakunnalla oli alkuseurankunnan aikana useampi oma "piispa", nykyään yhdellä piispalla on hallittavanaan useampi seurakunta. Kuten jo äsken totesin, pappeus tarkoittaa kuitenkin Raamatussa jotain aivan muuta kuin sitä miksi me sen nykyään miellämme, eikä tämä termi olen näinollen sopiva kuvamaan seurakunnan paimenta (vaikka paimenetkin ovat toki yleisen pappeuden nojalla pappeja siinä missä laumalaisetkin). Periaatteessa käännökset pastori ja piispa voisivat oikein käytettyinä muuten kuvata seurakunnan paimenta, mutta käytännössä niiden käyttäminen ei ole kuitenkaan hyväksi, koska kyseiset termit ovat niin vahvasti leimautuneet tarkoittamaan hierarkisia kirkollisia johtajia, eikä ns. hierarkinen johtajuus ole Raamatun mukainen johtajuusjärjestelmä.

Tiedän että niin luteriaisen kirkon pappien kuin vapaiden suuntien pastorienkin joukosta löytyy myös aitoja uudestisyntyneitä kristittyjä joilla on Jumalalta saatu opettamisen ja paimenuuden lahja, ja joita Jumala on myös käyttänyt työvälineinään evankeliumin leviämisessä. Itsellänikin on hyviä ystäviä jotka toimivat tällaisissa viroissa, enkä ole koskaan epäillyt heidän aitouttaan uskossa ja Jeesusta kohtaan tuntemaansa rakkautta. Raamatullinen paimenuus ei kuitenkaan pääse tällaisessa virkamiespaimenuudessa kunnolla oikeuksiinsa, koska siinä on kysymys lähinnä yhteiskunnallisesta asemasta jonka haltijan katsotaan sopivan tehtävään kun hänellä on asiaankuuluva koulutus. Tästä raamatullisessa seurakunnan paimenuudessa ei kuitenkaan ole kysymys. Seurakunnan paimenuuteen vaaditavat ominaisuudet on lueteltu Raamatussa (1. Tim. 3:2), eikä missään mainita että hänellä pitäisi olla jokin korkeakoulututkinto. Hänen pitää kyllä olla taitava opettamaan, mutta tiedän monia todella taitavia maallikkoraamatunopettajia joilla ei välttämättä ole edes ylioppilastutkintoa. Jumala antaa lahjojaan kristityille sen mukaan miten parhaiten näkee.

Minulla ei ole mitään raamattukouluja eikä teologian opiskelua vastaan sinänsä, eikä kenellekään varmasti ole pahitteeksi jos tuntee Raamatun alkukieliä ja muita vastaavia teologian perusteita, joskin niitä voi oppia muuallakin kuin vain yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Raamatullinen seurakunnan paimen saa toki olla koulutukseltaan esim. teologian maisteri, mutta hänen ei kuitenkaan ole pakko olla sitä. En myöskään näe mitään estettä sille miksi seurakunnan paimen eivät voisi ansaita leipänsä hengellisestä työstä toimimalla esim. apostolina (1. Kor. 9:12), mutta aivan yhtä hyvin paimen voi ansaita leipänsä maallisesta työstä. Kaikki paimenet eivät ole apostoleja eivätkä kaikki apostolit ole paimenia, mutta kumpaankin näistä tehtävistä sisältyy kyllä opettamista.

Raamatun antamissa esimerkeissä seurakunnalla oli aina useampia paimenia, jotka johtivat seurakuntaa yhdessä. Näiden paimenten pää on itse Jeesus Kristus (Ef. 5:23). Raamatusta löydämme vain yhden ainoan esimerkin yhden paimenen seurakunnasta (tai paimenesta joka pyrki olemaan seurakunnan ykkösjohtaja) eikä tämä esimerkki ole mikään kovin myönteinen. Kun Johannes seurueineen olisi ollut halukas vierailemaan eräässä nimeltämainitsemattomassa seurakunnassa, asettui Diotrefes heitä vastaan eikä sallinut heidän tulla opettamaan (3. Joh. 1:9), eikä tästä kerrota seuranneen mitään hyvää. Se, että seurakunnalla on useampi paimen joista yksikään ei ole ylitse muiden, on Jumalan ajatus jonka tarkoituksena on suojata seurakuntaa, siinä missä esim. seksin kuuluminen vain miehen ja naisen väliseen avioliittoon suojaa ihmisen tunne-elämää (ei niin että pitäisin huorintekijöinä niitä jotka ovat erehtyneet kysymyksessä paimenten lukumäärästä). Jos vain yksi ihminen johtaa seurakuntaa, on eksymisen riski suuri, siinäkin tapauksessa vaikka kyseinen paimen kehottaisikin koettelemaan sanomisensa Raamatulla ja olisi valmis ottamaan kritiikkiä vastaan opetuksestaan kuten kunnon johtajan kuuluu tehdä.

Åbo Akademin uskontotieteen tutkijatohtori Tuija Hovi totesi Uusi Tie-lehden numerossa 37/2011, että mitä laajemman kannatuksen jalustalle nostettu johtajahenkilö saa, sitä kyseenalaistamattomapi, ihaillumpi ja kritiikittömämpi tämän asema on. Tällaisen uskonnollisen johtajan asemaan voi Hovin mukaan liittyä monenlaista psyykkistä stressiä. Ja kaikkihan me tiedämme millaiset seuraukset psyyykkisellä stressillä voi olla. Tämä puhuu paljon sen puolesta, että seurakunnalla tulisi olla useita keskenään tasavertaisia johtajia, eikä vain yhtä johtajaa jolla on apunaan erillinen vanhimmisto.

Kysymys siitä voiko apostoleja olla vielä tänä päivänä, on kaikinpuolin mielenkiintoinen. Itse uskon siihen että apostoleja voi olla ja tulisi olla vielä nykyäänkin. Mutta samalla olen sitä mieltä, että todellisen apostolin tunnistaa parhaiten siitä että hän ei tee numeroa itsestään eikä apostoliudestaan. Internetissä näemme esim. hengellisillä keskustelufoorumeilla jos jonkin sortin apostoliksi itseään kutsuvia kristittyjä, joiden kirjoituksista läpi paistava uhoaminen pistää kuitenkin miettimään ovatko he todella Herran lähettiläitä vai ovatko he itse asettaneet itsensä siihen asemaan jossa sanovat olevansa. Tällaiset "apostolit" tekevät Jumalan seurakunnalle todellisen karhunpalveluksen, ei ole mikään ihme jos kristityt kokevat ennakkoluuloja ja turvautuvat entistä enemmän omiin turvallisiin organisaatioihinsa. Mutta toisaalta tämä oli tuttu tilanne jo alkuseurakunnan aikana ja mm. vanha sanonta sanoo osuvasti, että väärän rahan olemassa olo ei mitätöi aitoa valuttaa. Tehkäämme siis lyhyt katsaus siihen mistä apostoliudessa on kysymys.

Raamatusta löytyy Isän valtuuttamia, Pojan valtuuttamia ja Pyhän Hengen valtuuttamia apostoleja. Isän valtuuttamia apostoleja ei ole muita kuin Jeesus (Heb. 3:1). Jeesuksen valtuuttamat apostolit puolestaan olivat opetuslapsia, jotka saivat kunnian todistaa Hänen ylösnousemustaan. Loput ovat Pyhän Hengen valtuuttamia, järjestyksessään ensimmäisia olivat Barnabas ja Paavali (Apt. 13:2). Apostoliudessa ei ole kysymys seurakunnan paimenuudesta. Paimenuus on aina paikkakuntakohtaista, mutta apostolit toimivat valtakunnan- ja maailmanlaajuisesti. Mikään ei tietenkään estänyt apostolia toimimasta paimenena omalla kotipaikkakunnallaan mutta silloin hänen oli osattava erottaa nämä kaksi toimenkuvaa toisistaan. Apostolin pääasiallisena tehtävänä on synnyttää hengellistä seurakuntaelämää sellaisissa paikoissa joissa ei seurakuntaa vielä ole. Kun seurakunta on saatu pystytettyä, valitsee apostoli seurakunnalle paimenet. Apostolin tarkoitus ei itse ole jäädä seurakunnan paimeneksi, muuta kuin ehkä poikkeustapauksessa ja silloinkin vain tilapäisesti (Fil. 2:25). Apostolin työnkuva muistuttaa siis jossain määrin sitä mitä lähetyssaarnaajat nykyään tekevät. Kun seurakuntaelämä on saatu toimimaan, jättää apostoli ohjat paimenten käsiin ja jatkaa työtään jossain muualla kontaktien ja esirukousten kuitenkin säilyessä.

Se ero Pietarilla, Paavalilla ja Johanneksella sekä tietysti Vanhan Liiton profeetoilla nykyaikana toimiviin apostoleihin ja profeetoihin kuitenkin on, että vaikka he olivatkin vain armahdettuja erehtymiselle alttiita ihmisiä joiden tuli myös tehdä parannus synneistään, antoi Jumala antoi sellaisen erityisen voitelun mitä Hän ei tule antamaan enää kenellekään muulle: kirjoittaa ylös Raamattu eli kirjalliset ohjeet kristikunnalle miten elää ja toimia. Vaikka kukaan näistä kolmesta ei ollutkaan ihmisenä täydellinen eikä erehtymätön, on heillä ollut kunnia kirjoittaa ylös erehtymätöntä Jumalan sanaa. Kaikki mitä Jeesuksen nimeen julistetaan, olipa kysymyksessä sitten kuka tahansa, tulee koetella Raamatulla ja pitää siitä vain se mikä hyvää on (1. Tess. 5:21). Ajatus siitä että Jumala antaisi vielä nykyäänkin jotain uutta tietoa Raamatun rinnalle, on synnyttänyt harhaoppin nimeltä jatkuva ilmoitus, jota esiintyy paljon mm. menestysteologisissa piireissä. Opin kannattajat, jotka väittävät saaneensa Jumalalta jotain Raamatun sanan veroista, kutsuvat itseänsä sitten apostoleiksi, mutta täysin väärin perustein. Juuri tästä jatkuvan ilmoituksen opista on esim. paavius ja ajatus paavin erehtymättömyydestä lähtenyt liikkeelle.


4. ENTÄ KYSYMYS "SAKRAMENTEISTA"?

"Älä lue yhtään kastetta käsittelevää kirjaa kummankaan näkemyksen puolesta tai vastaan, vaan käy yksi kerrallaan läpi kaikki UT:n kastetta käsittelevät kohdat ja tee sen pohjalta oma ratkaisusi. Näin syntynyt vakaumuksesi on sinun omasi, eikä sitä pysty kukaan sinulta riistämään."
(Timo Koivisto, Oma Kastekokemukseni)

Melko pian sen jälkeen, kun kysymys raamatullisesta seurakuntamallista oli minulle selvinnyt, alkoi kysymys kasteesta tulla minulle ajankohtaiseksi. Viidesläisissä piireissä mukana olleena minulle oli selvää, että ihminen ei uudestisynny kasteessa vaan uskoontulonsa yhteydessä. Raamatussa tapahtuvat kasteet liitetään kuitenkin aina uskoontulon yhteyteen. Vauvoja alettiin kastaa vasta siinä vaiheessa kun seurakunnasta alkoi kehittyä organisaatio. Uskovienkasteen ajateltiin kuuluneen vain alkuseurakunnan aikaiseen lähetystilanteeseen, ja että vauvojen kastamista pidettiin mahdollisena sitten kun tilanne olisi niinsanotusti tasaantunut, eli kun kirkkojärjestelmä on syntynyt rippikouluineen ja konfirmaatioineen. Mutta Jumalapa onkin tarkoittanut tuon lähetystilanteen olemaan voimassa koko ajan.

Apostolien Teoissa kerrotaan uskoontulleesta egyptiläisestä hoviherrasta, joka lammikon ohi kulkiessaan totesi: "Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?" (Apt. 8:36) Apt. 8:37'ssa, joka valitettavasti puuttuu muuten ihan hyvästä vuoden 1933/38 raamatunkäännöksestä, Filippus vastaa hänelle alkutekstin mukaan käännetysti: "Jos uskot koko sydämestäsi, niin sinulla on lupa (tulla kastetuksi)." Pienellä vauvalla ei ole uskoa Jeesukseen, jota kasteeseen edellytetään. Ymmärsin, että minun tulee mennä uskovienkasteelle, ja niinpä ystäväni ja uskonveljeni Herman kastoi minut Keravanjärvellä tiistaina 26.7.2011. Raamatussa ei missään sanota, että kastaminen olisi vain seurakunnan paimenten tai miesten yksinoikeus, vaan tuo oikeus kuuluu yleisen pappeuden nojalla kaikille uudestisyntyneille kristityille.

En ole myöskään enää useampaan vuoteen osallistunut luterilaisen kirkon ehtoolliselle. Miksi? Siksi, että avoin ehtoollispöytä jota luterilaisen kirkon tilaisuuksissa käytetään, ei ole raamatullinen. Raamatussa sanotaan: "Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa." (1. Kor. 11:28-29). Luterilaisten, ja miksei myös vapaidenkin suuntien, ehtoollisella on niin suuri määrä väkeä, että heidän hengellistä tilaansa on mahdotonta sillä hetkellä arvioida. Näen, että ehtoollisen nauttiminen on tarkoitettu noin 3-10 hengen pienryhmiin, jossa kaikki tuntevat toisensa siinä määrin että tietävät kuka on kelvollinen ehtoolliselle ja kuka ei. Kuten kastaminen, niin myös ehtoollisen jakaminen on yleisen pappeuden nojalla kaikkien uudestisyntyneiden kristittyjen oikeus.

Epäraamatullinen on myös oppi siitä, että synnit saataisiin anteeksi ehtoollista nauttiessa, ja että ehtoollisella olisi siksi tärkeää käydä niin usein kuin mahdollista. Kyllä ne synnit saadaan anteeksi sillä hetkellä kun niitä katuvat anteeksi pyytää, oli paikkana sitten ehtoollispöytä tai joku muu tilanne. Ehtoollinen on toki osallisuus Jeesuksen ruumiseen ja vereen (1. Kor. 10:16), mutta leipä ja viini ovat ruumis ja veri vain vertauskuvallisesti.

Joutuuko uskova kristitty sitten kadotukseen, mikäli ei ole käynyt uskovienkasteella vaan on vilpittömästi erehtynyt luulemaan, että vauvana saatu kaste on raamatullinen (mitä se siis ei ole)? Ei joudu. Markuksen evankeliumin lähetyskäsky sanoo: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark 16:15-16) Eli tämä todistaa, että vain uskon puute on este pelastumiselle, ei kasteen. Toki siinä vaiheessa, kun uskova itse ymmärtää vauvakasteen olevan väärä, mutta ei suostu esim. ympäristön painostuksen vuoksi menemään uskovienkasteelle, on kysymys tottelemattomuudesta mikä vähitelleen johtaa eroon Jumalasta. Mutta kastekäsityksessä erehtyminen ei missään tapauksessa kadota, vaikka olenkin nähnyt joidenkin laintekoihin mieltyneiden henkilöiden näin opettavan. Tuollainen opetus on kuitenkin roomalaiskatolisuutta parhaimmillaan, eivät teot pelasta, vaan usko.

En myöskään allekirjoita oppia, jonka mukaan ehtoolliselle saavat osallistua vain uskovienkasteella käyneet. Raamatussa ei tuollaista mainintaa ole. Otetaanpa esimerkki kotikokouksesta, jossa joku uskosta osaton on tullut synnintuntoon ja turvautunut Jeesukseen vapahtajanaan, eli toisinsanoen uudestisyntynyt. Hänellä ei varmasti ole mahdollisuutta tulla kastetuksi juuri sillä hetkellä, mutta varmasti osallistua ehtoolliselle kokouksen yhteydessä. Miksi hän ei tuoreena Jeesukseen uskovana voisi tuohon tilanteeseen osallistua?

Minulla on edelleen läheiset ja lämpimät yhteydet moniin esim. Kansanlähetyksessä vaikuttaviin sisariin ja veljiin (toki niitäkin löytyy jotka ovat näkemysteni vuoksi kääntäneet minulle selkänsä), ja toisinaan vierailen myös heidän tilaisuuksissaan. Raamatulliseen uskoon kuuluu myös se, että siedämme sitä että kaikki eivät ole kaikista asioista samaa mieltä kanssamme. Tietysti seurakuntakuria tulee pitää yllä, eikä esim. haureutta tai alkoholista humaltumista tule hyväksyä missään muodossa, mutta se onkin jo kokonaan toinen juttu.


5. MITEN ALKUSEURAKUNTAMALLIA VÄÄRISTELLÄÄN?

"Määrätyin ajoin tietyt kristityt vakuuttuvat siitä, että olla todella jumalinen, meidän täytyy mennä takaisin ja adoptoida alkuseurakunnan tavat ja menot. Se on ainoa oikea tapa todella kunnioittaa Jumalaa ja ehkä saada aikaan uusi Helluntai. Nämä ihmiset ottavat käytäntöön kaikki apostolisen seurakunnan ohjelmat opetuslasten ajoilta. He asettavat vanhimmat, diakonit ja piispat samalla tavalla kuin Paavali teki ja he ottavat käyttöön apostolien pukeutumissäännöt ja tavat. Sitten he asettavat kaste- ja ehtoolliskäytännön aivan samalla tavalla kuin alkuseurakunnassa. Mutta jos se on vain pelkkää kopiointia, eikä siinä ole Pyhän Hengen voimaa, se on kuollut uskonto."
(David Wilkerson, Se mikä on todella hengellistä ei ole kopioitavissa)

Nyt kun olemme todenneet sen, että monissa ihmisissä herättää voimakkaita tunnereaktioita se jos joku kutsuu itseään apostoliksi liian kevyin perustein, tai sanoo kuuluvansa Jumalan seurakuntaan jonkun tunnustuspohjaisen seurakunnan sijaan, voisi olla hyvä käydä läpi se mitä yksi seurakunta paikkakuntaa kohti ei tarkoita. Valitettava totuus tosiaan on, että tätä alkuseurakuntamallia näkee nykyään toteutettavan myös vääristyneesti ja itsekeskeisistä motivaatioista käsin. Siinä mielessä ymmäränkin jos joku mahdollisten huonojen kokemustensa vuoksi suhtautuu toimintaan varovasti, koska muistan elävästi ne omat kielteiset kokemukset mitä itselläni aikoinaan oli. Mutta kuten sanoin, on tämän kirjoituksen yksi keskeisimpia tavotteita murtaa niitä ennakkoluuloja joita ihmisille on syntynyt.

Yksi virheellinen ajatus on, että siirtymisen takaisin alkuseurakuntamalliin pitäisi tapahtua koko seurakunnan tasolla kertaheitolla, ja niinpä esim. kirkkoon kuulumisesta on saatettu tehdä jopa pelastuskysymys. Toki itsekin suosittelen kirkosta eroamista kaikille Jumalan sanasta vilpittömästi kiinnostuneille kristityille ja kirkon sisällä vaikuttaville järjestöille, koska Raamatussa ei mielestäni edelleenkään kehoiteta parantelemaan uppoavaa laivaa sisältäpäin, vaan pikemminkin päinvastoin jättämään se (Jer. 51:9, Ilm. 18:4). Mutta tästä asiasta ei missään tapauksessa saa tehdä pelastavan uskon ja kadottavan epäuskon ratkaisevaa tekijää, sillä sen ymmärtäminen voi viedä aikansa emmekä saa pelottelulla ja uhkailulla sen enempää kuin kärsimättömyydelläkään aikaan muuta kuin pahaa jälkeä.

Tyypillinen esimerkki on, että esim. äskenmainitussa kuvitteellisessa Plötsölän kaupungissa joku yksi henkilö alkaa järjestää kokouksia käyttäen yhteisöstään nimikettä Jumalan seurakunta ja opettaa, että plötsöläläisten kristittyjen olisi toivottavaa alkaa käydä juuri näissä kokouksissa ollen yhtä Plötsölän seurakuntaa juuri tämän kyseisen paimenen auktoriteetin alla (tietysti tällaisen toiminnan takana voi olla myös useammankin henkilön ryhmittymä, mutta pidän hyvin harvinaisena että kovinkaan moni vallanhimoisuuten langennut kristitty voisi ajatua tällä tavalla ristiriidattomasti yhteen ilman että yksi heistä olisi joukon selkeä johtaja). Oikeasta opista, mikä toki itsessään on hyvä ja tärkeä asia, on tullut näille tahoille epäjumala ja niinpä tunnustuskuntiin kuuluvia kristittyjä saatetaan sitten pitää jonkinlaisina B-luokan uskovina, ja niitä jotka ovat mahdollisesti erehtyneet kasteeseen, ehtoolliseen tai seurakunnan paimenuuteen liittyvissä kysymyksissä tai joilla on erilainen käsitys esim. hengellisestä musiikista tai karsimaattisuudesta, ei välttämättä tunnusteta edes Jumalan lapsiksi. Jumalan seurakunnan status on ikäänkuin omittu omalle ryhmälle. Kaikista röyhkeintä on väittää, että jonkun tunnustuskunnan alaisuudessa järjestetyt rukouskokoukset eivät ole Jumalan seurakunnan kokouksia. Tällaista väittävät korottavat itsensä Jumalan asemaan ja pyrkivät määrittelemään kuka kuuluu Jumalan seurakuntaan ja kuka ei, vaikka eivät sitä itse myönnä tai ehkä ymmärrä.

Ottamassani Plötsölän Jumalan seurakunnan esimerkissä on kysymys siitä, että paikkakunnalla toimii yksi uusi eriseura monien jo ennestään olemassa olevien rinnalle, vaikka ryhmän paimen ei sitä millään haluaisi myöntää. Kun Korintton seurakunta jakautui neljään osaan, ei Paavali missään sanonut että Kristuksen puolta olevat olisivat se ainoa oikea ryhmä Jumalan seurakuntalaisia. Siinä, että pidämme itseämme jonkun tunnustuskuntalaisuuden sijasta Jumalan seurakuntalaisina tai että sanomme olevamme Kristuksen puolella, ei missään tapauksessa ole mitään väärää sinänsä, päinvastoin. Kysymys onkin siitä miten suhtaudumme niihin jotka tunnustuskunnissa vaikuttavat tai yleensäottaen niihin joille esim. kysymys seurakuntarakenteesta ei ole auennut oikealla tavalla.

Kyseisessä Plötsölässä "Jumalan seurakunta"-nimikkeen alla kokoontuvassa yhteisössä opetetaan, että ihmisten mielipiteitä ei kuunnella, vaan ollaan samaa mieltä vain ja ainoastaan Raamatun kanssa. Tämän tulisi toki olla jokaisen kristityn yksilöllisenä tavoitteena, mutta totuus on kuitenkin se, että kaikki uskovien yhteisöt (myös raamatulliset kodeissa kokoontuvat ryhmät) ovat aina jollain tavoin paimentensa näköisiä niin hyvässä kuin pahassa, halusimmepa me sitä tai emme. Jeesusta lukuunottamatta maan päällä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan yhtäkään erehtymätöntä ihmistä, ja tästä syystä seurakunnalla pitäisikin olla useampi paimen jotka täydentäisivät ja tarvittaessa myös ojentaisivat toinen toisiaan, ja jotka ovat valmiita ottamaan kritiikkiä vastaan myös laumansa jäseniltä eivätkä tyrmäisi kaikkea saamaansa kritiikkiä parjauksen synniksi. Näissä vääristyneessä tavalla toimivissa ryhmissä paimenet ovat loppupeleissä olleet niitä jotka ovat päättäneet mietä mieltä Raamattu on jostain asiasta eikä lauman jäsenillä ole ollut asiaan sanomista. Jos väitetään, että ollaan samaa mieltä vain ja ainoastaan Raamatun kanssa, ei kenenkään ihmisen, niin se sisältää sen oletuksen että tunnetaan Raamattu täysin ja virheettömästi, ja mihinkäs sellaisissa yhteisöissä Jeesusta sitten enää tarvittaisiinkaan? Eiväthän terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.

Tällaisilla Plötsölän esimerkin kaltaisilla "paimenilla" voi hyvinkin olla aivan oikea huoli kadotukseen matkalla olevista sieluista ja aito Jumalalta saatu voitelu evankeliumin julistamiseen, mutta jos he eivät pysy nöyrinä vaan toimivat rakkaudettomasti vaatien muilta täysin samanlaista ajattelua itsensä kanssa, kuten olen valitettavasti nähnyt tehtävän, ei siitä ole Jumalan valtakunnan työlle mitään hyötyä, vaan päinvastoin haittaa. Erästä ystävääni lainaten: On merkillistä, että ns. hengellisten organisaatioiden ulkopuolella on niin paljon tällaisia tapauksia, mutta toisaalta se on myös ymmärrettävää sillä kun ei ole sitä inhimillistä kontrollia mikä pitää organisaatiot järjestyksessä, niin heidän on paljon helpompi toimia niin.

Sekään ei vielä ole raittiin toiminnan tae, että pyritään tavoittelemaan alkuseurakuntamallia ilman että omitaan seurakunnan status itselle Plötsölän esimerkin mukaisesti, tai että seurakuntaa on johtamassa useampi keskenään tasavertainen paimen. Yhtenä esimerkkinä kerrottakoon, että monet judaistiset tahot tuntuvat suosivan alkuseurakuntamallia (ei niin etteikö judaisteja olisi myös tunnustuskunnissa). Judaismi on harhaoppi, jota esiintyi jo alkuseurakunnan aikana mutta joka roomalaiskatolisen kirkon nousun myötä alkoi saada enemmän ja enemmän kannatusta, koska jotkut kuvittelivat sen olevan ratkaisu roomalaiskatolisuuden ehkäisemiseksi. Judaismi on käsitteenä laaja ja sitä löytyy monenlaista, mutta tyypillinen judaisti on yleensä pakanakristitty jolla on tarve olla kuin etninen juutalainen. Tähän saattaa liittyyä sellaista, että ei tunnusteta uutta liittoa koskaan alkaneeksi, vaan että Jeesus olisi vain uudistanut vanhan liiton joka olisi edelleen voimassa. Tai vaikka tunnustettaisiinkin vanhan liiton loppuneen ja uuden alkaneen, ei kuitenkaan osata täysin nähdä näiden kahden liiton välistä eroa. Usein vanhan liiton juhlien ja ruokasäädösten kuvitellaan olevan edelleen voimassa ja Jeesuksen alkuperäisen nimen Jeshuan käyttö on saatettu asettaa jopa uskon ja epäuskon rajaksi (nimen Jeshua käytössä ei sinänsä ole mitään pahaa, mikäli siitä ei tehdä lakia). Lisäksi monille judaisteille on tyypillistä lähes pakkomielteen omainen suhtautuminen Tooraan. 613 käskyä sisältävästä Toorasta on uudessa liitossa voimassa ainoastaan 10 käskyä. Joitain Toorasta löytyviä muitakin käskyjä on kyllä annettu noudettavaksi uuteen liittoonkin (esim. verensyöntiä, haureutta ja uhriaterioita koskevat kiellot), mutta niitä ei tule pitää enää Tooran antamina käskyinä (vaikka ne sieltäkin löytyvät), vaan uuteen liittoon kuuluvian erillisinä käskyinä. Judaistin tunnistaa helposti siitä, että heidän on usein vaikea hyväksyä juuri tätä asiaa. Vaikka ns. messiaaniset judaistit yleensä tunnustavatkin Jeesuksen olevan vapahtaja ja syntien sovittaja, on siinä kysymys epäjumalanpalvonnasta ja uskonnosta jolla ei ole raamatullisen kristinuskon kanssa mitään tekemistä.

Metsään mennään myös silloin, jos oman kotipaikkakuntamme sijasta sitoudumme rakentamaan seurakuntaa jollain muulla paikkakunnalla siksi, että omalta kotipaikkakunnalta ei löydy muita samanhenkisiä. Otan kuvitteellisen esimerkin Möhköniemessä asuvasta uskovasta, joka ei halua olla osa mitään tunnustuskuntaa. Koska Möhköniemessä ei (ainakaan hänen tietääkseen) ole muita tässä (ja muutamassa muussakin) asiassa samalla tavalla ajattelevia kristittyjä, käy hän kokouksissa 30 km päässä sijaitsevassa Plötsölässä, jossa kokoontuu tunnustuskuntiin sitoutumattomien kristittyjen ryhmä. Siinä ei missään tapauksessa ole mitään väärää että pidetään oman paikkakunnan uskovien lisäksi yhteyttä myös muiden paikkakunnan uskovien kanssa tai että käydään silloin tällöin vierailemassa heidän kokouksissaan, itsekin teen niin. Kysymys on siitä mihin sitoudumme. Kari Kangasharju sanoo osuvasti kirjoituksessaan Yksi Seurakunta, että juuri erilaisuuden ristiriita vaikuttaa meissä muutosta, ja että sen myötä joudumme riisuuntumaan rakkaudettomuudesta, ennakkoluuloista, erilaisuuden sietämättömyydestä, oikeassa olemisen tarpeesta, omasta hyvyydestä ja huonommuuden tunteesta. Jumala ei edelleenkään näe seurakuntiansa näkemyserojen mukaan, vaan paikkakuntien rajojen mukaan. Jos koemme että voimme toteuttaa itseämme uskovina paremmin naapurikunnassa kuin omalla paikkakunnalla, meidän ei auta muuta kuin muuttaa sitten tuolle toiselle paikkakunnalle.


6. KUINKA TOIMIA RAITTIISTI TUNNUSTUSKUNTIEN ULKOPUOLELLA?

"Jumalan antama periaate on edetä pienestä suurempaan: ensin lähimmät "kaksi tai kolme" ja sitten vasta muut. Emme voi tietää, mitä on olla Kristuksen ruumiin jäsen, ellemme ole oman paikkakuntamme uskovien kanssa yhteydessä - ei vain puhuen siitä, vaan käytännössä. Usein uskovien yhteys haetaan vain samanmielisistä "meikäläisistä". Kaukana asuvia saman uskonsuunnan ihmisiä pidetään läheisempinä kuin naapurissa asuvaa uskovaa, joka kuuluu "heikäläisiin". Vieläpä näiden muualla asuvien "meikäläisten" kanssa kokoonnutaan useammin kuin oman asuinpaikan "heikäläisten" kanssa. Tietenkin on tärkeää olla yhteydessä muidenkin paikkakuntien uskoviin, mutta vielä tärkeämpää on yhteys lähellä asuvien, oman paikkakunnan uskovien kanssa. Kumpi on vahvempi yhteyden peruste, "meikäläisyys" vai osallisuus Kristukseen?"
(Kari Kangasharju, Yksi seurakunta)

Nykyään seurakunnan kokouksena pidetään pääasiassa sunnuntaina tapahtuvaa tilaisuutta, johon kokoontuu iso joukko ihmisiä kuuntelemaan kun yksi puhuu. Tämä ei kuitenkaan ole raamatullinen käytäntö. Raamattu viittaa voimakkaasti siihen että alkuseurakunnalla oli käytössä ns. kotiseurakuntajärjestelmä, eli että uskovat kokoontuivat noin 5-10 hengen kokoisissa pienryhmissä (Room. 16:3-5, 14-15). Se, että kaikki saavat mahdollisuuden olla äänessä (1. Kor. 14:24) avaa paljon enemmän mahdollisuuksia kuin että vain yksi on koko ajan äänessä, joskin tällaisissakin kokouksissa on paimenten hyvä pitää ensin jonkinlainen alustus jotta muut tietävät mistä keskustella, ja johdettava kokousta jotta kuri ja järjestys säilyisivät. Olen huomannut että tällaiseen kotiseurakunta-toiminta on saanut jalansijaa sekä vapaissa suunnissa että monissa Suomen luterilaisen kirkon sisällä toimivissa järjestöissä, esim. Kansanlähetyksessä, ja näkisinkin että tämä saattaisi olla jo jonkinlainen pieni alkusoitto paluulle kohti alkuseurakuntamallia. Varma en voi asiasta tietenkään olla mutta toivossa on hyvä elää. Kaksikielisillä paikkakunnilla voidaan järjestää erikseen suomen ja ruotsinkielisiä kotirymiä, sekä isommissa kaupungeissa suomea osaamattomille maahanmuuttajille englanniksi tai jollain muulla kielellä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita että paikkakunnalla olisi erikseen jonkun kielinen seurakunta, vaan kaikki uskovat ovat silti yhtä ja samaa seurakuntaa huolimatta siitä minkä kielisissä kokouksissa he käyvät. Silloin tällöin, esim. kerran kuukaudessa, voidaan toki kokoontua isommallakin porukalla ylistämään Jumalaa ja kuuntelemaan kun paimen, apostoli, evankelista tai yleensäkin joku uudestisyntynyt kristitty jolle Jumalan on opettamisen armolahjan antanut, pitää opetusta (Apt. 20:7). Jumalalla on käyttöä myös yhden henkilön pitämille noin 30 - 45 minuutin raamatunopetuksille, itsekin olen aina välillä tullut niistä siunatuksi silloin kun niissä on julistettu asiaa. Tällaisissa tilaisuuksissa, joissa yksi puhuu pitkään ja muut kuuntelevat, ei kuitenkaan ole kysymys varsinaisesta seurakunnan kokouksia, vaan Raamatun antamissa esimerkeissä ne ovat olleet ns. erityistilaisuuksia joita voi pitää mm. yhtä tilaisuutta varten yhdeksi illaksi varatulla seurojentalolla, tämänluonteisia tilaisuuksia varten vasiten rakennetulla rukoushuoneella tai jossain vanhassa liikehuoneistossa joka on seurakunnalla käytössä kokoustilana.

Paikkakunnalla toimivat seurakunnat tarvitsevat työvälineiksi rekisteröidyn yhdistyksen, jonka kautta hoidetaan laillisesti kirjanpitoon ja muihin taloudenhoidollisiin seikkoihin liittyävät asiat, kuten apostoleille ja evankelistoille maksettava palkka (mikäli he tekevät Jumalan valtakunnan työtä leipätyökseen) ja lahjoituksiin liittyvät asiat. Raamattu käskee meitä olemaan kuuliaisia maamme esivallalle (Room. 13:1), ja koska Suomen laki veroituksellisista syistä edellyttää kirjanpitoa edellämainituista asioista ja ainoa tapa hoitaa nämä asiat laillisesti on yhdistystoiminta, ei yhdistysten perustamisessa ole mitään väärää ja niitä voi olla yhtä paikkakuntaa kohti usemapiakin. Jäsenyys kotipaikkakunnallaan toimivan seurakunnan ylläpitämään yhdistykseen on varmasti iso apu seurakunnan tiedoitusasioille, mutta siitä ei saa tehdä minkäänlaista ehtoa toiminnassa mukanaololle, eikä yhdistyksen jäsenyyttä saa sekoittaa paikkakuntakohtaisen seurakunnan jäsenyyteen, jota Jumala pitää yllä Elämän Kirjassa.

Yhdistykset ja säätiöt ovat hyödyllisiä työvälineitä myös valtakunnan tasolla. Koska esim. vankiloihin on yksityishenkilön vaikea päästä julistamaan evankeliumia, voivat vankilatyön sydämelleen saaneet kristityt perustaa työnsä mahdollistamiseksi yhdistyksen ja antaa sille nimeksi esim. Suomen Vankilaevankelistat ry. Suomessa ja muissakin maissa toimii myös kristillisellä pohjalla toimivia yhdistyksiä, jotka mahdollistavat eri paikkakunnalla asuville uskoville pitää yhteyttä esim. yhteisten harrastusten merkeissä, kuten taiteilijoille suunnattu Christian Artists Finland tai lumi- ja rullalautailijoiden Gospelboarders ry. Näissäkin tapauksissa on syytä kuitenkin muistaa, että vaikka tällaiset yhdistykset voivatkin järjestää toimintansa puitteissa myös hengellisiä kokouksia, ei yhdityksestä kuitenkaan saa tulla mikään näkyvä organisaatioseurakunta.

Käytännön yhteyden kannalta yksi tärkeimpiä nyrkkisääntöjä on muistaa, että kun kokoonnumme uskovina jossain yhteen, ei ole oikein sanoa että seurakunta kokoontuu, vaan että seurakuntaa kokoontuu. Jumala ei edelleenkään näe paikkakunnalla montaa seurakuntaa, vaan yhden seurakunnan joka koostuu kaikista uudestisyntyneistä kristityistä, kuuluivat he sitten johonkin tunnustuskuntaan tai eivät. Sen sijaan, että kohtaamistani alkuseurakuntamallia raittiilla tavalla kannattavista uskovista kukaan olisi vaatinut minua vaihtamaan oman uskovien yhteyteni heidän kokouksiinsa, rohkaisivat he minua edelleen vaikuttamaan suolana kansanlähetysläisten uskovien keskuudessa ja käymään siinä raamattupiirissä jossa olen ollut mukana, mutta samalla myös rakentamaan yhteyttä muiden kotipaikkakunnallani asuvien uskovien kanssa yli tunnustuskuntarajojen ja olemaan kuin näitä rajoja ei olisikaan.

Tiedän että Jumalan toimintaa on esiintynyt paljon ja esiintyy edelleenkin erilaisissa herätysliikkeissä (niin kirkollisissa kuin vapaasuunnallisissakin). Tämä ei kuitenkaan johdu näistä herätysliikkeistä itsestään, vaan nimenomaan niistä uskovista jotka niissä vaikuttavat. Vaikka nuo liikkeet ovatkin alunperin syntyneet herätyksestä, kantavat ne kuitenkin mukanaan raamatulle vieraita rakenteita. Kun näistä siemenistä versonnut kasvi alkaa kukoistaa täydessä mitassaan, tulee hedelmäkin olemaan sen mukaista. Valitettavasti olen omin silmin nähnyt miten liberaalisuus on hiipiinyt myös tällaisiin konservatiivisiksi miellettyihin herätysliikkeisiinkin. Niin työntekijöiden kuin vastuunkantajienkin joukkoon on päässyt mukaan myös niitä jotka käytöksensä ja kannanottojensa perusteella eivät hengelliseen työhön sovi, eikä keskuhallinnolla ole ollut riittävästi rohkeutta puuttua ongelmiin, koska taustalla on saattanut olla pelko siitä että joku vielä virallisempi taho loukkaantuu asiasta. Meidän ei kuitenkaan pidä alkaa tietoisesti ylenkatsoa jonkun herätysliikkeen järjestämiä tilaisuuksia vain sillä perusteella, että niissä ei ole ymmärretty oikein kysymystä seurakunnan ykseydestä, vaan voimme toki vierailla herätysliikkeiden järjestämissä kokouksissa sikäli mikäli niissä ei julisteta selkeitä kadottavia harhaoppeja ja näin rakentaa ruohonjuuritasolla pyhien yhteyttä niihin uskoviin joita niissä on, kuitenkaan sitoutumatta niiden toimintaan niin että olisimme pönkittämässä niiden kirkollisia rakenteita.

Olen kirjoituksessani puhunut paljon eriseuralaisuudesta kun olen kritisoinut seurakunnan jakautumista moneen eri osaan. Tällä en tarkoita, että kuuluminen esim. luterilaiseen kirkkoon tai helluntaiseurakuntaan olisi itsessään lahkolaisuutta tai eriseuralaisuutta. Kysymys on sydämen asenteesta, eli siitä että halutaan tietoisesti hajottaa kristittyjen yhteyttä. Vaikka olen myös esittänyt kovaa kritiikkiä judaismia ja roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan, en halua sulkea pois sitäkään että myös tällaisten yhteisöjen jäsenistä löytyy niitä joiden nimet ovat Jumalan seurakunnan taivaallisessa jäsenkortistossa. Jumala tietää miten kenenkin kohdalla on, en minä. Mutta jos henki on kallis, niin Marian tai muiden pyhimysten palvonnasta sekä lain ja evankeliumin sekoittamisesta tulee ehdottomasti sanoutua irti.

Tähän lopuksi haluan vielä todeta, että vaikka seurakuntanäkemykseni tuleekin varmasti esiin puheistani, lauluistani ja kirjoituksistani, on ensisijainen missioni kuitenkin kertoa ihmisille ilosanomaa Jeesuksesta sekä valistaa uskovia. Viimeisellä tuomiolla meiltä ei kysytä olemmeko ymmärtäneet raamatullisen seurakuntarakenteen oikein, vaan että olemmeko turvanneet Jeesukseen ainoana vapahtajana ja syntiemme sovittajana. Jumalan tahtoa on toki hyvä etsiä ja kysellä myös tässäkin asiassa.


7. LÄHTEITÄ JA LUKEMISTA

"Ala elää tästä hetkestä alkaen Jumalan piirustusten mukaisessa seurakunnassa. Päästäksesi siihen sinun ei tarvitse nyt lähteä jostakin yhteisöstä ja liittyä johonkin toiseen, vaan riittää, että annat Jeesukselle täydet valtuudet päättää elämästäsi. Sitoudu seuraamaan Jeesusta ilman mitään ehtoja tai varauksia. Sano se Hänelle ja muista joka aamu herätessäsi tämän jälkeen, että se hetki oli käännekohta."
(Kari Kangasharju, Yksi seurakunta)

Kari Kangasharju: Yksi seurakunta
Watchman Nee: Yhteyden ja jaon perusteet
Petri Paavola: Jeesus ei ole Isä
Petri Paavola: Raamatun opetus että he olisivat yhtä
Petri Paavola: Seurakunta Jumalan sanassa


Takaisin kirjoituksiin / Back to the article page / Tillbacka till artiklar sidan