LUPA TAPPAA?


Jussi-Heikki Mäenpää


Toivon että tätä kirjoitusta ei julkaistaisi millään muulla internetsivulla, sillä pidätän itselläni oikeuden tehdä korjauksia ja täydennyksiä sitä mukaa kun Jumala minulle opettaa asiasta jotain uutta. Linkittäminen tälle sivulle on toki sallittua, samoin lainaaminen mikäli lähde mainitaan. Kuten kaikki muukin lukemasi, koettele myös tämä kirjoitus Raamatulla, sillä kukaan meistä ei ole erehtymätön. Otan mielelläni vastaan palautetta ja kritiikkiä, kunhan se on annettu omalla nimellä ja perusteltu Raamatulla. Sähköpostiosoitteeni löytyy yhteystiedoista.

Tämä kirjotus on viimeksi päivitetty 3.1.2020.

Takaisin kirjoituksiin / Back to the article page / Tillbacka till artiklar sidan

Yhteystiedot





"Kysymys sodasta ja rauhasta on aina ajankohtainen, mutta erityisesti nykyään kansaninvälisten jännitysten jatkuvasti kiristyessä. Sota koskettaa myös jokaista yksilöä tahtomattakin."
(Olav Valen-Sendstad, Voiko kristitty olla sotilas, Perussanoma 2011)

Moni kristitty nuori mies (ja varmasti muutama nainenkin) on parhaillaankin suorittamassa aseellista varusmiespalvelustaan eri varuskunnissa ympäri Suomea. Monet heistä tekevät sen vilpittömin mielin osoittaakseen kunnioitusta esivallalle, kuten meitä kehoitetaan Raamatussa tekemään (Room. 13:1-5). Mutta koska kuudes käsky* sanoo suoraan "Älä tapa", niin onko sen valossa nyt ymmärrettävä, että nämä vilpittömät nuoret miehet kapinoivat Jumalaa vastaan, ja että heidän olisi pitänyt armeijan sijaan mennä siviilipalvelukseen tai jopa totaalikieltäytyjinä vankilaan? Joidenkin kristittyjen mielestä vastaus edellisiin kysymyksiin on kyllä. Mutta millaisia käskyjä ja suuntaviitteitä Raamattu näihin asioihin antaa ?

Tämä kirjoitus perustuu pitkälti samannimiseen kirjoitukseeni synnyinseutuni paikallislehdessä Kangasalan Sanomissa 18.7.2002. Tuohon aikaan aloittelin varusmiespalvelustani Panssariprikaatissa, jossa sain rynnäkkökiväärimiehen koulutuksen ja josta siirryin myöhemmin reserviin panssarimiehenä, enkä kadu päivääkään sitä että palvelin isänmaata juuri noissa merkeissä. Minulla on kuitenkin ystävinäni monia hienoja kristittyjä miehiä, jotka vakaumuksellisista syistä eivät ole halunneet suorittaa aseellista varusmiespalvelusta, vaan ovat valinneet siviilipalveluksen. En missään tapauksessa halua väittää että reservin sotilasarvo tekisi kenestäkään Jumalan silmissä parempaa tai huonompaa kristittyä, vaikka itse henkilökohtaisesti suosittelenkin kaikkia valitsemaan armeijan (tai ainakin aseettoman palveluksen). Tiedän käsitteleväni joissain määrin arkaa aihetta, enkä halua haastaa riitaa tai pakottaa ketään olemaan samaa mieltä kanssani. Haluan tarkastella mitä Raamattu asiasta puhuu, sillä siinä vaiheessa kun opetetaan miten muiden kristittyjen tulee elää ja toimia, ei ole aivan yhdentekevää miten asioita perustellaan.

"Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämyksiä vastaan; mutta jotka nousevat itseänsä vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siitä kiitoksen; sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää,; sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. Siksi tulee olla alamainen, ei asinoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden."
(Room. 13:1-5)

Tämä yllämainitu myöntäminen ei ole ongelma kenellekään uudestisyntyneelle krisitylle. Ei niillekään joiden mielestä kristityn toimiminen upseerina tai poliisina olisi esivallan tarkoitusperistä riippumatta syntiä. Ongelmia heille alkaa tulla kuitenkin siinä vaiheessa, kun joku toinen kristitty joutuu tilanteeseen joka edellytää aseen käyttämistä joko sotilaana tai poliisina. Koska sota ja väkivalta eivät ole Jumalan tahdon mukainen asia, ei kristittyjen tulisi heidän mielestään puuttua niihin vaan antaa jumalattomien sotia sotansa. Toisinsanoen maanpuolustus ja järjestyksenvalovanta kuuluisi näinollen ainoastaan uskosta osattomille. Se onkin täysin totta, että sota ja väkivalta eivät ole Jumalan tahdon mukainen asia. Juuri siksi Jumala onkin esivallan asettanut: koska tämä maailma on täynnä syntiä, on esivallan tarkoitus on ehkäistä sodan syttymistä ja pitää yllä rauhaa ja järjestystä. Se ei kuitenkaan voi tapahtua niin että seistään tumput suorina ja katsotaan kun väkivallantekijät mellastavat vieressä. Ajatus siitä, että isänmaataan asein puolustavan esivallan palveluksessa työskenteleminen olisi syntiä uskoville, mutta ei uskosta osattomille, on täysin epäraamatullinen ja ristiriitainen. Lukuunottamatta omaatuntoaan vastaan toimimista asioissa joita ei ole synniksi ilmoitettu (Room. 14:14), ei Raamatusta löydy yhtään sellaista asiaa mikä olisi syntiä uskoville mutta ei uskosta osattomille. Synti on Jumalan silmissä syntiä, lankesi siihen sitten uskova tai uskosta osaton. Se, että niin monet uskosta osattomat (ja valitettavasti jotkut uskovatkaan) eivät ymmärrä esim. esiaviollisten suhteiden olevan syntiä siitäkään huolimatta että ollaan jo suullisesti sitouduttu elämään toisen kanssa loppuelämä, ei tee asiaa yhtään sen hyväksyttävämmäksi.

Silloin tilanne tietysti muuttuu jos Jumalan asettaman esivallan asemaa aletaan käyttää hyväksi ja toimia Jumalan säädösten vastaiseksi harjoittamalla kostamista vihollisille, pyrkimällä valloittamaan itselleen alueita jotka eivät heille kuulu, tai määrätä lakeja jotka edellyttävä ihmisiä tekemään asioita jotka ovat ristiriidassa Raamatun sana kanssa. Tällainen ei ole Jumalan tahdon mukaista toimintaa, vaan esivallan väärinkäyttämistä, ja tällaisissa tapauksissa kristittyjen ei pidäkään lähteä mukaan sellaiseen toimintaan (Ap.t. 5:29). Hyvänä esimerkkinä tästä on ensimmäisellä vuosisadalla Rooman valtakunnan toiminta, sekä 1900-luvulla entinen Neuvostoliitto ja Hitlerin natsi-Saksa, joiden armeijat toimivat puolustusvoimien sijasta eräänlaisina "hyökkäysvoimina". Myöskään niissä Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa rikollisille langetettava kuolemantuomio on edelleen voimassa, ei toimita Jumalan lain mukaan, koska niissä tappaminen on tietoinen päämäärä eikä tapaturma. Tietenkään en sano että Suomen esivalta ei olisi koskaan tehnyt virheitä, tai että kaikki suomalaisetkaan olisivat osanneet käyttäytyä talvi- ja jatkosodassa oikein. Puolustussodassa taistelevan kristityn ei pidä mennä rintamalle sillä asenteella, että "menenpä nyt tekemään vihollisesta selvää", vaan päinvastoin rukoillen koko ajan sodan päättymistä ja että kenenkään ei tarvitsisi kuolla kyseisessä taistelussa. Myöskään poliisit eivät saa Suomen lain mukaan ampua rikollisia millä perusteella hyvänsä villin lännen tapaan, vaan ainoastaan aivan äärimmäisessä hätätilanteessa, jotka ovat hyvin harvinaisia. Jos joku poliisi tai upseeri ampuisi työaikana jonkun ilman mitään syytä, saisi hän huomattavasti kovemman rangaistuksen kuin vastaavanlaisessa tilanteessa toiminut siviilihenkilö.

Mitä tulee kuudenteen käskyyn *, niin otan kuvitellun esimerkin täysin laillista toimintaa harjoittavata yksityisyrittäjästä, jonka tehdas sisältää materiaalia joka väärissä käsissä voisi olla haitallista. Hän on ympäröinyt tehdasrakennuksen 100 mA (kuolettava määrä) jännitteen sähköaidalla johon hänellä on valtiolta hankkimat asianmukaiset luvat ja joista hän on varoittanut selkeillä varoituskylteillä. Eräänä yönä varas yrittää varoituksista välittämättä tunkeutua kielletylle alueelle saaden aidasta kuolettavan sähköiskun. Onko yrittäjä tällöin syyllinen murhaan? Ei tietenkään, hänhän on asianmukaisella tavalla varoittanut sähköaidassa piilevästä vaarasta. Tilanne on sama silloin jos vihollinen päättä hyökätä jonkun vieraan valtion alueelle päämääränään valloittaa kyseinen valtio ja mahdollisesti alistaa sen asukkaat orjuutensa alle tai jopa tappaa heidät. Näin he yrittävät tavoitella jotain sellaista mihin heillä ei ole oikeutta. He tietävät kyllä puolustusvoimien olevan heitä vastassa, mutta eivät siitä välitä vaan omasta aloitteestaan lähtevät leikkimään sotilaidensa elämällä. Kun luemme Raamattua, meidän tulee lukea sitä yhtenä kokonaisuutena. Tämä pätee myös kymmenen käskyn suhteessa muuhun Raamattuun: kuudennessa käskyssä * "Älä tapa" käytetään tappamisesta sanaa ratsach, joka esiintyy muualla Raamatussa neljässä kohtaa (4. Moos. 35:27, 5. Moos. 4:42, 1 Kun. 21:19, Hoos. 4:2) ja joka kerta ainoastaan siviilimurhan- tai tapon yhteydessä, ei kertaakaan esim. puolustussodan tai kuolemanrangaistuksen yhteydessä. Antaessaan Moosekselle kymmenen käskyä Jumala tiesi varsin hyvin etukäteen mitä Raamattu tulisi sisältämään Genesiksestä alusta Ilmestyskirjaan loppuun. Jos kuudes käsky * kieltäisi aseellisen maanpuolustuksen, olisi Hän joko antanut sen jossain toisessa muodossa tai inspiroinut profeettoja ja apostoleja kirjoittamaan myöhemmin kirjeensä toisilla sanoilla. Sodassa kaatuminen ja siviilimurhan tai -tapon uhriksi joutuminen ovat näinollen kaksi täysin eri asiaa, emmekä voi ainakaan kymmeneen käskyyn vedoten opettaa että kristitty tekisi esivallan tarkoitusperistä riippumatta syntiä suorittaessaan aseellista varusmiespalvelusta tai työskennellessään poliisina tai upseerina ilman että tekisimme väkivaltaa Raamatun ilmoitukselle.

Kun sadanpäämies Korneliuksen kerrotaan olleen hurskas ja Jumalaa pelkäävä mies (Ap.t. 10:1-2), vetoavat jotkut aseistakieltäytyjät siihen että koska Kornelius oli ollut uskossa vasta vähän aikaa, ei hän heti alussa olisi ymmärtänyt tekevänsä syntiä työskentelemällä sotilaana, ja että Kornelius olisi uskossa kasvettuaan eronnut tehtävistään. Tätä he ovat myös pyrkineet tukemaan ensimmäisen ja toisen vuosisadan uskovista tehdyillä tutkimuksilla, jossa kerrotaan tuolloin eläneiden uskovien kieltäytyneen toimimasta armeijan leivissä, ja jonka perusteella uskovat eivät siten saisi suorittaa aseellista varusmiespalvelusta tai toimia poliiseina tai upseereina missään päin maailmaa esivallan tarkoitusperistä riippumatta. Haluamatta mitenkään mitätöidä historiaa ja sen tutkimista, ei meillä ole kuitenkaan lupaa kumota sen enempää kuin täydentää Raamatun antamaa erehtymätöntä ilmoitusta millään inhimillisillä historiankirjoituksilla. Niinpä annan itse paljon suuremman arvon sille, että Raamatussa ei missään käsketä sotilaita sen enempää kuin sadanpäämiehiäkän vaihtamaan alaa. Lisäksi asian tekee Suomen oloja ajatellen täysin erilaiseksi se, että kyseiset ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla eläneet uskovat elivät esivallan asemaa väärinkäyttäneessä Rooman valtakunnassa, jollaisten pillin mukaan kristittyjen ei missään tapauksessa tulekaan hyppiä, kuten aiemmin totesin. Täällä Suomessa armeijan tarkoituksena on sensijaan toimia puolustuvoimina ja ehkäistä sodan syttymistä, eikä pyrkiä Rooman malliin kostamaan vihollisille tai valloittamaan maita joita me emme omista. Näinollen Suomen armeijan vertaaminen muinaisen Rooman valtakunnan hirmutekoihin on paitsi turhanpäiväistä viisastelua, niin myös väärän todistuksen antamista eli yhdeksännen käskyn * rikkomista. Se jos jotkut yksittäiset suomalaiset uhoavat venäläisille kostamisesta ja Karjalan takaisivaltaamisesta, ei anna meille oikeutta leimata Suomen puolustusvoimia sillä perusteella vallanhimoisiksi alistajiksi.

Ja kun sotamiehet kysyivät Johannes Kastajalta neuvoja, ei tämä missään vaiheessa käskenyt heidän luopua ammatistaan, vain käyttäytymään asiallisesti ja tyytymään palkkaansa (Luuk. 3:14), jonka he saivat valtion palveluksessa. Tähän olen kuullut vedottavan, että kyseinen tilanne tapahtui vanhan liiton aikana jolloin tilanne puolustussotien suhteen olisi ollut erilainen, ja vanhan liiton aikana käydyissä sodissa olisi ollut kysymys poikkeustapauksista. Vaikka Uudessa Testamentissa ei olekaan suoraa käskyä puolustautua asein vihollista vastaan mitä Vanhassa Testamentissa, niin toki esivalta kantaa uuden liiton aikana miekkaa Jumalan toimesta nimenomaan puolustusvälineenä ennemmin kuin vain univormulle pikantin lisän antavana koristeena (Room. 13:1-5). Jumala vihaa syntiä niin paljon että ei sallisi inspiroimissaan kirjoituksissa synninteosta puhuttavan myönteisessä mielessä edes vertauskuvina. Niinpä esivallan miekan kantaminen (Room. 13:4) ei voi olla pelkkä vertauskuva, vaan ihan konkreettista valmiutta tarttumaan puolustusaseisiin äärimmäisessä hätätilanteessa. Se millaisissa merkeissä Korneliuksen työelämä jatkui jää meille arvoitukseksi (joskaan oletus siitä, että hän ei myöhemmin enää voinut vakaumuksellista syistä palvella juuri esivallan asemaa väärin käyttäneen Rooman armeijan leivissä, ei ole aivan täysin tuulesta temmattu), mutta jos kristityn toimiminen poliisina tai upseerina olisi kaikissa tilanteissa esivallan tarkoitusperistä riippumatta uuden liiton aikana syntiä, ei Johannes olisi sanonut kuten sanaan on kirjoitettu, vaan kehoittanut sotilaita joko vaihtamaan kokonaan alaa tai sitten tyytymään palkkaansa siihen asti kunnes Vanhan Testamentin ennustukset Messiaan tulosta olivat toteutuneet. Johanneksen ennustukset pitivät kuitenkin sisällään sen tosiasian että vanha liitto oli vaihtumassa uuteen, ja tähän ei ollut enää kovinkaan pitkä aika.

Vannomisesta hieman. Jotkut ovat arkoja sotilasvalan suhteen, sillä Raamattu näyttää vannomisen kieltävän (Matt. 5:34). Tässä ei kuitenkaan ole kysymys yhteiskunnallisesta valasta, joka on eri asia kuin vannnominen Taivaan nimeen. Suosittelen lukemaan Liisi Jokirannan kirjan Maailman kuuluisin saarna (Uusi tie 2000), sillä tätä asiaa on mahdotonta selittää lyhyesti.

Koska esivalta tarjoaa suomalaisille miehille mahdollisuuden suorittaa aseellisen varusmiespalveluksen sijasta siviilipalveluksen tai aseettoman varusmiespalveluksen, ei siviilipalveluksen suorittaminen ole missään tapauksessa kapinaa esivaltaa vastaan (silti on hyvä kysyä, että mikä tilanne meillä täällä olisi jos kaikki miehet olisivat 1930-luvun alkupuolella käyneet armeijan sijasta siviilipalveluksen). Sen sijaan ns. totaalikieltäytyminen on sitä parhaimmillaan. Monet totaalikieltäytyjät kieltäytyvät suorittamasta siviilipalvelusta, koska kokevat sen kautta olevan välillisesti yhteydessä instituutioon joka "harjoittaa tappamista". Tällainen ajattelu on kuitenkin epäloogista, sillä pelkästään jo maksamalla veroja he ovat yhteydessä tähän instituutioon, joka maksaa näistä rahoista niin varusmiesten päivärahat kuin upseerien ja poliisien palkan.

Sota on tämän päivän maailmassa valitettavan yleinen asia. Ei ole päivää jolloin ei jossain päin maailmaa kivääri laukeaisi. Täydellistä rauhaa ei siis synny ennekuin Jeesus saapuu toisen kerran noutamaan omansa luvattuun maahan Taivaaseen. Siksipä meidän kristittyjen tulisikin tarttua kaikista väkevimpään aseeseemme, eli rukoukseen, ja rukoilla että mahdollisimman moni ihminen pääsisi tuohon luvattuun maahan, jossa aseet on laskettu maahan lopullisesti ja tulitauko kestää ikuisesti. Tuohon maahan ei voi päästä muuta kuin Jeesukseen turvaamalla (Joh. 14:6).

* Myöhemmin kymmenestä käskystä kaksi ensimmäistä käskyä yhdistettiin yhdeksi ensimmäiseksi viimeisen käskyn jakautuessa kahteen osaan. Itse edustan tässä kysymyksessä vanhaa koulukuntaa, ja siksi puhun nykyään viidenneksi käskyksi mielletystä käskystä kuudentena käskynä.


LÄHTEITÄ JA LUKEMISTA

"Jos kerran kansalaisen yleisenä, vaikkakaan ei ehdottomana velvollisuutena on totella esivatlaa, niin Jumala on antanut yksilölle velvollisuuden sodassa asettua esivallan johdettavaksi ja ympäröidä se Jumalan käskyn mukaisesti rukouksella ja esirukouksella, että se saisi viisautta ja voimaa, neuvon ja hengen johtaa kansaa sen parhaaksi, onpa sitten kuljettava sodan kautta tai löydettävä keinoja ja tapoja päästä rauhaan mitä pikimmin."
(Olav Valen-Sendstad, Voiko kristitty olla sotilas, Perussanoma 2011)

Olav Valen-Sendstad: Voiko kristitty olla sotilas, Perussanoma 2011


Takaisin kirjoituksiin / Back to the article page / Tillbacka till artiklar sidan